Eniten yliopisto-opettajan ajoiltani kaipaan työtä opiskelijoiden parissa. Sellainen määrä innostuneita ja älykkäitä nuoria – ja joka syksy heitä tuli lisää! Tunnen olevani etuoikeutettu, kun sain tutustua niin moneen opiskelijaan vuosien mittaan. Sain myös nähdä monen nykyisen merkkihenkilön ottavan opiskeluaikoinaan suunnan, joka nosti heidät joukosta. Oli se opiskelija, joka kertoi aikovansa hakea Teatterikorkeakouluun, oli lastenkirjan kirjoittamisesta unelmoiva ja se, joka otti kiihkeästi kantaa kulttuuripolitiikkaan. Lahjakkuus heissä ja monissa muissa puski läpi, ja minä sain ilahtuneena nähdä sivusta, kuinka tämä alkoi tapahtua.

Kiinnostuin yliopisto-opettajuuteni aikana paljon siitä, kuinka opettamisen voisi tehdä osallistavaksi. Keskustellen ja yhdessä asioita selvittäen tehdään kestäviä oppimistuloksia. Älykkäiden nuorten opiskelijoiden kanssa oli mahdollista oppia yhdessä ja auttaa heidät saamaan oivalluksia pelkkien muistiinpanojen sijaan.

Oli huikeaa, miten keskustelevaa opetustapaa alkuun hiukan epäilevä yleisöni asettui yhä vahvemmin etukenoon ja alkoi esittää haastavia kysymyksiä ja niiden vastauksia. Muistan joskus hurmioituneena ajatelleeni olevani tahtipuikon heiluttaja, joka saa koko salillisen älykkäitä ihmisiä soimaan hetkittäin samaa säveltä huumaavalla tavalla.

Uskon, että yliopistopedagogiikka on noista ajoista kehittynyt niin, että avoin oppiminen ja oivallusten tukeminen on jo arkea katederiopettamisen sijaan. Mutta opettaminen on siitä kiehtova ala, ettei siinä voi koskaan olla täydellinen. Siksi opettamistaitojen tukeminen tekisi aina hyvää paitsi yliopisto-opettajille, myös koko yliopistolle. Tuloksiakin se kasvattaa, sillä hyvä opetus merkitsee tehokkuutta.