Päiviö Tommila muistaa, miten yliopistolaitos laajentui ja levittäytyi 1960–70-lukujen vaihteessa; opiskelijamäärät kasvoivat, uusia yliopistoja avattiin ja virkoja perustettiin tiheään tahtiin. Ajat ovat nyt toiset, mutta emeritusprofessori uskoo yliopiston pysyvän pystyssä.

Tutkimusrakenteellisista ja hallinnollisista uudistuksista väännettiin kättä myös Tommilan rehtorikaudella 1990-luvun alussa. Teemat ovat tältä osin vanhoja tuttuja ja aina löytyy myös ihmisiä joiden mielestä hallintoa tai opettajakuntaa on yliopistolla liikaa.

– Resurssien jakamisesta on kinasteltu aina, eikä tämä koske pelkästään yliopistomaailmaa. Samalla tavoin toimitaan myös valtakunnan politiikassa, kun rahaa jaetaan eri ministeriöiden ja alojen kesken.

Suomen Kulttuurirahaston hallituksen ja hallitusneuvoston puheenjohtajana toiminut Tommila pitää tärkeimpänä kriteerinä annetun opetuksen tulosta, eli tutkimustulosten näkyvyyttä ja opiskelijoiden tyytyväisyyttä opetuksen tasoon. Tutkimuksen näkyminen ei kuitenkaan yksistään riitä, vaan uusia rahoituskanavia on löydettävä myös yliopistomaailman ulkopuolelta.

Yliopisto on saanut lahjoituksia jo Ruotsin vallan ajoilta lähtien, mutta aikojen saatossa on myös kehitetty uusia menetelmiä vastaamaan muuttuvan yliopiston tarpeisiin. Tommila oli rehtorikaudellaan mukana perustamassa Helsingin yliopiston alumniyhdistystä, jonka perusajatuksena on kytkeä opintonsa päättäneet kansalaiset yliopiston toimintaan.

– Kun alumnitoimintaa seuraa sivusta, niin näkee miten se on viimeisen viiden tai kymmenen vuoden aikana päässyt kukoistamaan. Samalla on tullut entistä enemmän ymmärretyksi, miten siihen panostamisesta voi olla jotakin hyötyäkin.