Helsingin yliopistoon 1950-luvun alussa Suomen historian opiskelijaksi kirjautunut Päiviö Tommila ei ole katunut ainevalintojaan. Opinnot johtivat rehtorin pestiin kulminoituneeseen pitkään akateemiseen uraan professuureineen ja laajoine tutkimusprojekteineen. Emeritusprofessori avaa käsityksiään tutkimuskohteensa luonteesta.

– Historiantutkimus muuttuu uusien löydösten ja valittujen näkökulmien myötä. Historialla on tutkimuskohteena lohdullinen puolensa, sillä se lisääntyy koko ajan. Aina tulee lisää historiaa ja tutkittavaa, eikä tutkittavista aiheista tule näin ollen pulaa.

Historiantutkijan uralla on oma päätepisteensä, mutta toisaalta tämä avaa samalla mahdollisuuksia nuoremmille tutkijoille. Tutkimus on jäänyt emeritusprofessorin elämässä vähemmälle, mutta jälkipolvilla riittää koluttavaa hänen laajassa tuotannossaan. Tommila ei lähde murehtimaan tutkimatta jääneitä aiheita, vaan näkee alan tulevaisuuden optimistisessa valossa. Emeritus pohtii omaa uraansa ja sen vaikutusta suomalaiseen historiantutkimukseen.

– Tutkija ei ole tutkija, ellei hänellä ole jopa osittain epärealistisia tavoitteita. Sitä miettii, mitä kaikkea olisi pitänytkään tutkia. Lopulta tämä kaikki on kuitenkin vain jossittelua, eikä siihen pidä käyttää liikaa energiaa. Pikemminkin pitäisi olla iloinen siitä, että on jaksanut ja saanut kirjoittaa näinkin paljon kirjoja. Samalla sopii toivoa, että siitä opetustyöstä mitä on näinä vuosikymmeninä tehnyt, on ollut hyötyä ja että se on vienyt tutkimusta eteenpäin ja tarkentanut kuvaa menneisyydestä.

Esimerkkinä tästä voidaan pitää kymmenosaista Suomen lehdistön historiaa, joka päättyy 1980–1990-lukujen vaihteeseen. Vaikka tiedonvälitys ja lehdistö ovat muuttuneet viime vuosina radikaalisti, on lehdistön toiminta jatkunut. Jatkotutkimus on nuorempien hartioilla, mutta Tommilan luotsaama projekti tarjoaa vankan pohjan tulevalle tutkimukselle.