Humanistille ei kanneta kotiin tarjottimella mielenkiintoisia työtehtäviä. Olen tehnyt erilaisia radio-ohjelmia erilaisille toimituksille, tullut tuottaneeksi ja toimittaneeksi tv-ohjelmia, suoria ja raskaasti tuotettuja, kirjoittanut kolumneja, artikkeleita, pakinoita, libreton, kuunnelmia, tietokirjoja ja romaaneja, puhunut tai luennoinut musiikista, kuolemasta, hyvästä vanhuudesta, kulttuurin rahoituksesta, elämän merkityksestä ja melkeinpä mistä tahansa pyydetystä aiheesta. Näin monipuolinen ja runsas toimenkuva on syntynyt omasta aktiivisuudestani. Olen innostunut, kiinnostunut, kysynyt, tarjoutunut, ehdottanut, ideoinut ja vain tehnyt.

Vitkastelu ja myöhemmäksi siirtäminen eivät sovi minulle. Jos kukaan muu ei innostu ajatuksistani, hylkään ne ja siirryn seuraaviin ajatuksiin. Lapsekkaana optimistina en haudo niitä asioita, jotka eivät toteutunut, vaan nautin jokaisesta toteutuneesta haaveesta.

Humanistiksi päädytään usein oman intohimon kautta. Jokin itselle tärkeä asia heittää ihmisen yliopistoon, ja väistämättä tiettyyn alaan syventyminen luo kontakteja ja työmahdollisuuksia. Yksi hyvin tehty työ huomataan, ja niin tarjoutuu toinen mahdollisuus.

Tärkeintä minulle työssä on ollut sisältö. Mistä kirjoittaisin tai puhuisin, jos olisin teoreettisesti pätevä journalisti ilman omaa erikoisalaani, omia intohimojani? Sama pätee kirjailijan identiteettiini. Kaikille muille paitsi itselleni esikoisromaanin julkaiseminen 50-vuotiaana oli yllätys. Monet kyselivät, mistä moinen uranvaihto. Mutta siirtyminen toimittajasta kirjailijaksi ei ollut uranvaihto, vaan jo aloitetun polun leventyminen. Tiesin aina, että joskus kirjoittaisin myös fiktiota. Tarvitsin vain oikean aiheen.

Kun olin käyttänyt omien vanhempieni vanhenemisen ja kuoleman journalistisesti loppuun kirjoittamalla useita artikkeleita vanhustenhoidosta, ymmärsin tehneeni romaanisarjan edellyttämän taustatyön ja piteleväni käsissäni sitä aihetta, joka on pakko käsitellä kaunokirjallisin keinoin. Sillä kun haluaa kertoa totuuden, on kirjoitettava fiktio.