Abiturienttina halusin toimittajaksi ja tiesin olevani kirjailija. Viisas sukulainen neuvoi minua lukemaan yliopistossa jotain sellaista, johon suhtaudun intohimoisesti. ”Toimittajaksi opit sitten työn kautta”, hän sanoi ja otti vielä yhden ravun. Hän oli oikeassa. Pääsin heittämällä sisään yliopistoon lukemaan musiikkitiedettä, sillä olin soittanut 7-vuotiaasta viulua ja ollut intohimoisen kiinnostunut myös musiikin teoriasta ja historiasta jo lukioaikoina.

Velvollisuudentuntoisesti valitsin ensimmäiseksi sivuaineekseni viestinnän, mutta melko pian ymmärsin Helsingin yliopiston näkökulman olevan sokeasti yrityspainotteinen eikä lainkaan mediasta kiinnostunut oppiaine, joten taisin suorittaa vain yleisopinnot. Sen sijaan sosiologia, estetiikka ja filosofia tuntuivat loputtoman mielenkiintoisilta ja toimittajalle hyödyllisiltä aineilta.

Opiskelin 80-luvulla, kuten tästä jo voi päätellä. Silloin opiskelu yliopistossa oli vapaata ja rajoittamatonta. Olen siitä suunnattoman onnellinen ja kiitollinen. Opintojen alussa ei välttämättä aina tiedä, mikä kaikki on maailmassa mielenkiintoista ja loppuelämälle hyödyksi. Vapaus liittyi myös opintojen kestoon. Menin 23-vuotiaana kesätoimittajaksi Yleisradioon musiikkitoimittajaksi ja pääsin ulos vasta 22 vuotta myöhemmin. Opinnot venyivät, mutta eivät keskeytyneet.

Arvostan maisterin titteliäni, sillä nimenomaan toimittajien keskuudessa on aivan liikaa ylioppilaita. Toimittajan ammatin oppii vain tekemällä ja työ vie helposti mennessään. Ja kuitenkin toimittajien, jos keiden, pitäisi jatkuvasti kehittää itseään.