”Jukola–Jakomäki–Bryssel, Suomi 75 vuotta” -näyttelyn luominen tiedekeskus Heurekassa oli voimaannuttava hanke. Historiaa ei ollut aiemmin käsitelty vuorovaikutteisen näyttelyn keinoin Suomessa eikä juuri ulkomaillakaan. Emme tunteneet esikuvia emmekä rajoituksia. Heurekan perustajat olivat onneksemme määritelleet tiedekeskuksen tehtäväkentän suomen ’tiede’ ja ruotsin ’vetenskap’ -sanojen mukaisesti kattamaan kaikki akateemiset alat, eikä vain luonnontieteitä, science.

Miten maailma toimii? Kuka minä olen? Miten minä liityn maailmaan ja muihin ihmisiin? Nämä ovat elämänmittaisia kysymyksiä, joita jokainen pohtii tai käsittelee omalla tavallaan. Heurekassa – ja tiedeviestinnän parissa ylipäätään – saamme työskennellä näiden suurten inhimillisten peruskysymysten parissa. Löydämme vastauksia, ainakin osittain, mutta jatkuvasti myös uusia kysymyksiä.

Historioitsijan koulutus pätevöittää suunnittelemaan historia-aiheisia näyttelyitä, mutta myös muihin teemoihin se tarjoaa mielekästä tartuntapintaa: ilmiöillä on taustansa ja ne tulee asettaa yhteyksiinsä. Vuorovaikutteinen näyttelymedia on – kuten historioitsijan työ – tarinankerrontaa, mutta tarinan pääroolissa on yleisö. Näyttelysuunnittelija käsikirjoittaa heidän toimintaansa.

Kun pohdin ensimmäisen multimediani juonenkulun ja visuaalisen kerronnan toteutusmahdollisuuksia, Heurekan atk-suunnittelija DI Sari Koskinen tähdensi minulle: ”suunnittele ja unelmoi kaikki mitä haluat, minä kyllä mietin tekniset ratkaisut”. Lopputuloksena oli (ainakin tekijöidensä mielestä) hulvaton interaktiivinen peli käyttäjänsä alkoholinkäytöstä ja alkoholista Suomen historiassa. Mutta tuloksena oli myös syvä ymmärrys siitä, että olin löytänyt ”can do” -henkisen työympäristön, jossa monipuolinen ammattilaisten ryhmä ideoi, suunnittelee, muotoilee, ohjelmoi ja työstää melkein aiheesta kuin aiheesta ja aineesta kuin aineesta mielenkiintoista koettavaa uteliaalle yleisölle: näyttelyitä, tapahtumia, oppimisohjelmia ja planetaarioelokuvia. Elämysjohtajana tehtäväni on luoda edellytykset näiden näyttelyammattilaisten onnistumiselle ja pyrkiä luotaamaan tietä tulevaisuuteen.

Tiedekeskus on Suomen mitassa melko poikkeuksellinen työpaikka ja suurin osa kollegoista on kaukana. Onneksi tiedeviestintä on meilläkin saamassa uusia muotoja ja tilanne on muuttumassa.

Vuosien ajan minulla on ollut ilo luennoida interaktiivisesta näyttelymediasta Helsingin yliopiston museologian ja kulttuuriperinnön opiskelijoille sekä etenkin tiedeviestinnän opiskelijoille, jotka tekevät harjoitustöitä Heurekan kanssa sovittavista aiheista.

Suomen tiedetoimittajain liitto, jossa olen toiminut aktiivisesti joitakin vuosia, tarjoaa verrattoman verkoston journalisteja, tiedejulkaisujen toimittajia, yliopistojen ja tutkimuslaitosten tiedottajia sekä meitä muita tiedeviestinnän ammattilaisia.