Olin kerran tohtorinkaronkassa, jossa väittelijä tullessaan puheessaan kohdalleni kiitti minua siitä, että olen auttanut häntä ymmärtämään hyödyttömän merkityksen elämässä. Pidän tätä suurena kunniana. Mieleeni palautui pikkulapsena julkilausutut ammattihaaveeni: jääpalatehtailija, koska kuvittelin, että mitään niin absurdia ei voisi olla, ja sapelihammastiikerinkesyttäjä – samoista syistä. Sittemmin opin roomalaisen käsitteen otium, luova joutilaisuus, ja ymmärsin, että ollaan tärkeän asian äärellä: luovuus ei synny pakottamalla, vaan edellyttää vapautta ajatella, ilmaista ja olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa. On hyvä muistaa, että kreikaksi otium, sama vapaa-aikaa tarkoittava termi, on skhole. Koulutus ymmärrettiin etuoikeudeksi.

Humanistin ilo on kiinnostua uusista ja vanhoista asioista sekä ajatuksista ajattelematta niiden välitöntä hyötyä, vaan pikemminkin ymmärryksen laajentamista. Lyhytnäköinen hyödyn tavoittelu johtaakin pahimmillaan toisten ihmisten esineellistämiseen ja oman elinympäristömme ajattelemattomaan hyväksikäyttöön.

On oireellista, että nykyaika ei tapaa arvostaa amatöörejä ja diletantteja, joiden harrastus kumpuaa rakkaudesta. Harrastajan into ja uteliaisuus ruokkii mielikuvitusta ja mielikuvitus ruokkii ideoita. Tässä näen mahdollisuuden ja myös oireita muutoksesta. Monenlaiset kansalaisista kumpuavat ideat ovat muokanneet muun muassa kaupunkikulttuuria osallistavammaksi. Elämässä on enemmän puolispontaaneita kohtaamisia.

Käänteentekevä hetki minulle oli tutustua Dialogi pimeässä -näyttelyyn (1997) ja tuottaa se Heurekaan (2000–2001). Kyse on pilkkopimeästä näyttelystä, johon me näkevät tutustumme sokean oppaan johdolla. Ilman näköaistin apua muut aistimme heräävät. Perinteiset roolimme näkövammaisen kanssa vaihtuvat: oppaamme on mestari, me opissa. Ymmärrys toisen ihmisen maailmasta – empatia – kasvaa. Yleisö on arvioinut Dialogin pimeässä parhaaksi Heurekan tarjoamista näyttelyelämyksistä enkä osaa olla eri mieltä: valmistelen väitöskirjaa tästä näyttelystä radikaalina sosiaalisena innovaationa.

Olemme sittemmin toteuttaneet vastaavan näyttelyn viittomakielisten kanssa (Dialogi hiljaisuudessa) vastaavin tuloksin. Nyt olemme tuomassa Heurekaan kolmatta dialoginäyttelyä: Dialogia ajassa. Tämän näyttelyn asiantuntijaoppaiksi pestataan vain yli 70-vuotiaita, jotka elävät täysipainosta ja merkityksellistä vanhuutta.

Haaveeni? Toivon voivani jatkossakin kokea, että elämälläni on merkitys, josta on iloa myös läheisilleni ja mielellään ihan tuntemattomillekin. ”Elää ja sekoittua”, kirjoitti Jorge Luis Borges kuulemani mukaan. Opimme kohtaamisten kautta. Haaveilen, että niitä olisi jatkossakin.