Kirjallisuustieteilijänä olen ollut sillä tavalla vanhanaikainen, että olen aina ajatellut kirjallisuuden liittyvän elämään, ”todellisuuteen”. Aivan kuten Från Fredrika Runeberg till Märta Tikkanen (1985) käsittelee naisen roolin muuttumista sadan vuoden aikana, Det trånga rummet (1989) käsittelee miehen roolin kehitystä.

Kirjoitin väitöskirjani Eyvind Johnsonin Odysseus-romaanista Rantojen tyrskyt (suom. 1947). Olin erityisesti kiinnostunut siitä, miten sodasta kotiin palaava, tuskallisten muistojen painama kirjan Odysseus yrittää hahmotella autobiografista kertomusta, jonka pitäisi olla tunteiden tasolla aito. Elämäkerran mahdollisuudet ovat kiinnostaneet minua siitä lähtien. Olen itse kirjoittanut kaksi elämäkertaa – Fredrika Runebergista ja ruotsalaisesta kirjailijasta Agnes von Krusenstjernasta – sekä romaanin Zacharias Topeliuksesta.

Se kirja joka on ollut – ja on edelleen – minulle tärkein on äitini elämästä ja kuolemasta kertova Hem från festen (1992, suom. Kaarina Ripatti, Juhlista kotiin, 1993). Suurin osa muusta kirjallisesta tuotannostani on ollut jossain mielessä autobiografista.

Olen myös luennoinut omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta lukemattomia kertoja sekä Suomessa että Ruotsissa, myöhempinä vuosina etenkin lääketieteilijöille. Uppsalassa, Göteborgissa ja Uumajassa olen lisäksi vetänyt kirjallisuuskursseja ja -seminaareja, erityisesti lääketieteilijöille. Olen yksinkertaisesti sitä mieltä, että kirjallisuus on olemassa siksi, että sitä käytettäisiin.