Somerolla varttuneelle Mauri Antero Nummiselle kehittyi jo lukiossa tavoitteeksi päästä opiskelemaan Helsingin yliopistoon. Kansantaloustieteilijän uraa kaavaillut Numminen aloitti opintonsa valtiotieteellisessä tiedekunnassa vuonna 1960. Opintojen edetessä hän haki opinto-oikeutta humanistiseen tiedekuntaan ja jatkoi kahden tiedekunnan opiskelijana. Sosiolingvistiikkaan viehättynyt Numminen luki sivuaineinaan muun muassa suomea ja suomalais-ugrilaisia kieliä sekä kansanrunoutta, kansatiedettä ja teoreettista filosofiaa.

Numminen julkaisi nuoruusvuosiaan perkaavan, osittain omaelämänkerrallisen romaanin Helsinkiin vuonna 1999. Romaani kuvaa Somerolta Helsinkiin muuttaneen kulttuurielämästä kiinnostuneen Juho Niityn edesottamuksia. Nummisen mielestä on lähes mahdotonta erottaa parhaimpia muistoja opiskeluajoilta. Esittelemme seuraavassa Nummisen muistomaailmaa teoksen päähenkilön kokemusten kautta.

Opiskeluelämä 1960-luvulla oli monella tapaa toisenlaista kuin nykyään. Yliopiston rehtori otti lukuvuoden alussa kätellen vastaan uudet opiskelijat. Juho Niitty saapui vuorollaan vastaanotolle asiallisesti pukeutuneena ja sai rehtori Edwin Linkomieheltä opintokirjan ja kehotuksen perehtyä opintoihinsa antaumuksella. Seuraavana jonossa ollut nuorukainen sai osakseen penseämmän vastaanoton.

”Kuinka ollakaan, Niityn jälkeen tuli nuorukainen, jolla ei ollut solmiota. Mikä häväistys! Edwin Linkomies raivostui perin juurin käyttäytymistapoja tuntemattomalle moukalle ja määräsi, että tämä sai tulla vasta viikon kuluttua uudelleen hänen vastaanotolleen asianmukaisesti pukeutuneena. Ilmassa oli kurin ja järjestyksen tuntu!”

Osa luennoitsijoista omasi sivistysyliopistolle ominaisen rönsyilevän esiintymisotteen. Logiikkaa opettanut professori Uuno Saarnio oli työskennellyt aikaisemmin Turussa, Tampereella ja Helsingissä kaupunginkirjaston johtajana ja osallistunut muun muassa kirjaston yhteydessä tapahtuvan opiskelun kehittämiseen. Sivistys ei ollut hänelle vain väline, vaan tärkeää itsessään. Saarni hämmästytti opiskelijoita analyysillaan sivistyksen historiasta.

”Surullista kyllä eurooppalainen sivistys on kärsinyt vuosisatojen myötä suuren tappion. Vaikka Saarnio juuri itse oli kirjoittanut kirjankin opiskelun tärkeydestä, se ei estänyt häntä esittämästä mitä merkillisempiä väitteitä. Hänen mielestään sivistys on haaksirikkoutunut pahoin kolme kertaa. Ensimmäinen sivistyksen rappio tapahtui uskonpuhdistuksen myötä, kun kansa pääsi osalliseksi suuresta sanomasta omalla kielellään. Toinen onnettomuus oli teollisuuden mukanaan tuoma kansanvalistus työläisille. Ja varsinainen katastrofi tapahtui, kun kansakoululaitos perustettiin. Nyt kaikille kävi mahdolliseksi sivistää itseään. Mutta mitä laajempiin kerroksiin kulttuuri eteni, sen matalammaksi piti taso laskea, jotta kaikki ymmärtäisivät, mistä on kysymys. Menneinä vuosisatoina prinssit ja prinsessat ratkoivat algebrallisia ongelmia toisilleen kirjoittamissa kirjeissä. Professori Saarnio nautti silmin nähden mielipiteidensä aiheuttamasta hämmennyksestä.”

Niityn mukaan valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijoiden suosiossa olleen Porthanian kuppilan ja humanistien kansoittaman Päärakennuksen kahvilan väliltä löytyi eroavaisuuksia. Nämä tuntuivat peilaavan eri aloille valikoituneiden ihmisten ominaispiirteitä. Niitty päätti tutustua asiaan lähemmin.

”Seuraavana päivänä Niitty meni luennon jälkeen yliopiston Päärakennuksen kahvilaan. Taas häntä ihmetytti ja viehätti tunnelman ero Porthanian kahvilaan verrattuna. Valtiotieteilijät, jotka tiesivät yhteiskunnasta paljon, eivät kyenneet luomaan sellaista sivistyksen ilmapiiriä, joka vallitsi täällä humanistien keskuudessa. Olivatko yhteiskuntatieteet kuitenkin sen verran ”kovia” verrattuna historiallis-kielitieteellisiin oppiaineisiin, että ne eivät kyenneet luomaan henkevyyttä? Eiväthän ne sentään olleet matemaattisten aineiden kovuusluokkaa…

…Vanhan puolen kahvilassa kulttuurikeskustelu vaikutti olevan luontevaa lähes joka pöydässä. Kuitenkin Juho Niitty arvosti suuresti omaa tiedekuntaansa ja piti ehdottoman välttämättömänä edetä niin sosiologiassa ja valtio-opissa kuin sosiaalipolitiikassa ja käytännöllisessä filosofiassa, joista viimeksi mainittua hän vielä ei ollut aloittanut. Ne filosofian luennot, joita hän seurasi, kuuluivat teoreettisen filosofian puolelle. Molemmat filosofian suunnat kulkivat kuitenkin käsikkäin, eikä sen vuoksi ollut välttämätöntä olla kahdessa tiedekunnassa. Ratkaiseva ero näiden kahden kahvilan – ja ilmeisesti myös tiedekunnan – välillä oli, että vanhalla puolella oppi sivistystä ja tapasi selkeästi uutta ajattelua harrastavia ihmisiä.”