International Criminal Court (ICC) on tunnettu isoista kansainvälisistä oikeuskäsittelyistä. Yksi tunnetuimmista lienee Darfurin kriisin tutkinta. Harvoin kuitenkin muistetaan, että ICC on varsin nuori organisaatio, joka perustettiin vasta vuonna 2002, toteaa Matias Hellman. Varsinainen toiminta alkoi sitäkin myöhemmin.

– Aikaisemmin nimenomaan valtion raja on ollut kansainvälisen oikeuden näkökulmasta se kaikista pyhin. Kansainvälinen yhteisö ei ole voinut puuttua itsenäisen valtion asioihin. ICC on tuonut tähän merkittävän muutoksen siinä mielessä, että se mahdollistaa jopa valtionpäämiehen panemisen syytteeseen kansainvälisessä oikeusistuimessa valtion sisällä tapahtuneista rikoksista.

ICC perustuu valtioiden vapaaehtoisuuteen. Sen toimintaa säätelee perussääntö, joka määrittelee, mikä on tuomioistuimen toimivalta, miten joku voi joutua syytetyksi ja miten oikeudenkäyntiprosessi etenee. Täytäntöönpanovaltaa ICC:llä ei ole; oikeusprosessien eteneminen riippuu käytännössä valtioiden yhteistyöstä tuomioistuimen kanssa. ICC:llä on tällä hetkellä 123 sopimusvaltiota, jotka sijaitsevat kaikilla mantereilla.

– Sopimusvaltioihin kuuluu suurin osa Euroopan maista, kaikki Etelä-Amerikan maat ja useimmat Karibian sekä Keski- ja Pohjois-Amerikan maista, enemmistö Afrikan maista sekä noin kolmasosa Aasian maista. Suomi on ollut erittäin aktiivinen jäsenvaltio ja tehnyt jopa enemmän kuin siltä on vaadittu, mm. vapaaehtoisten lahjoitusten muodossa ICC:n uhrirahastoon, jonka johtokunnan puheenjohtajana Elisabeth Rehn toimi monta vuotta. Keväällä 2015 ICC:stä jäi eläkkeelle pitkäaikainen suomalainen tuomari Erkki Kourula.

Monet epäilevät, mitä hyötyä kansainvälisestä rikostuomioistuimesta lopulta on yksittäiselle valtiolle. ICC:n tehtävä ei kuitenkaan ole vain tuomita rikoksia vaan ennalta ehkäistä myös niiden syntymistä.

– Yksittäisten tutkimusten ja oikeudenkäyntien ohella ICC:n roolina on yhtälailla vahvistaa kansainvälistä oikeusjärjestelmää. ICC:n Rooman perussääntö tarjoaa kansallisille oikeusjärjestelmille mallin sotarikosten, rikosten ihmisyyttä vastaan ja joukkotuhonnan kriminalisointiin, ja kansainvälisten oikeusprosessien mahdollisuus kannustaa valtioita käsittelemään kyseiset rikokset omissa tuomioistuimissaan. Tällöin saadaan globaalilla tasolla ennaltaehkäistyä raakuuksia ja sotarikoksia. Se on juuri se, mikä motivoi minua nykyisessä työssäni ICC:llä.

Kattavaan maailmanlaajuiseen vaikutukseen on kuitenkin vielä matkaa. 123 sopimusvaltiota on paljon enemmän kuin monet ICC:n kannattajat olisivat uskoneet voitavan saavuttaa alle 15 vuodessa tuomioistuimen perustamisesta, mutta yli 70 valtiota on kuitenkin vielä järjestelmän ulkopuolella, mukaan lukien mm. Kiina, Venäjän federaatio, USA, Intia ja Pakistan sekä suurin osa arabimaista.

– Jokainen valtio tekee oman päätöksensä siitä, liittyykö kansainväliseen sopimukseen vai ei, pakkoa ei ole. Syyt olla liittymättä voivat olla ulkopoliittisia, sisäpoliittisia, liittyä perustuslaillisiin kysymyksiin taikka resurssien puutteeseen. Mutta sopimusvaltiot voivat toki kannustaa muita valtioita ainakin harkitsemaan liittymistä. Myös ICC itse on ollut aktiivinen tällä saralla, tapaamalla Rooman perussäännön ulkopuolisten valtioiden edustajia korkealla tasolla sekä yrittämällä kasvattaa globaalia tietoisuutta tuomioistuimen toiminnasta. Tämä on tarpeellista myös sopimusvaltioissa, sillä asenteet saattavat niissäkin olla osittain negatiivisia ja tietoisuus ICC:n toiminnasta vähäistä.

ICC onkin enenevässä määrin mukana myös sosiaalisessa mediassa.

– ICC:ssä mietitään koko ajan sitä, miten sosiaalista mediaa voisi käyttää enemmän tiedottamiseen ja tietoisuuden levittämiseen. Muun muassa Twitterissä ICC on erittäin aktiivinen. Tunnettavuus ja kansainvälinen tuki ovat erittäin tärkeitä asioita. Tuomioistuimena emme kuitenkaan voi lähteä tekemään ihan mitä tahansa; tiedottamisessa ei voi sortua ylilyönteihin, koska vaarana on uskottavuuspohjan häviäminen.