Olin kulttuuriantropologian opintoihin kuuluvassa kenttätyössä Algerian Saharassa, tuhansien kilometrien päässä Helsingistä, matkustanut junalla ja bussilla yötä päivää viikon, löytänyt keidaskylästä majapaikan ensin arabien ja sitten berberien puolelta – juuri näitä kylän kahdella eri puolella asumisen vaikutuksia minun oli määrä vertaillakin. Nuoruuden romanttisiin käsityksiin entisaikain tutkimusmatkailijoista kuuluu ilman muuta päästä lähelle tilaa, jota kutsutaan englanniksi termillä ”go native” – ikään kuin unohtaa taustansa ja solahtaa paikalliseen yhteisöön yhtenä sen jäsenenä. Mahdotontahan se on, mutta tavoittelemisen arvoista, ajattelin. Aivan siihen ei vielä päästy viikon kestävissä profeetta Muhammedin syntymäpäiväjuhlissa, joissa paikallinen nuoriso hengaili valtavat ghettoblasterit olkapäillä samaan aikaan kun koetin itse piilotella vaatimatonta kasettinauhuriani, jotta kunnon tutkijan tavoin en antaisi työvälineiden tulla itseni ja tutkimuskohteiden väliin, vaan tunnelma säilyisi mahdollisimman rentona. Mutta kun tutustuin ihmisiin ja lopulta uudenvuodenyönä minut heitettiin länsimaisten turistien hotellista ulos yhdessä tummapintaisempien ystävieni kanssa ulos viidennen kerran, ennen kuin portsari tajusi, että olinkin muukalainen, kiitin häntä ja sanoin, että jatkan iltaa mieluummin ystävieni kanssa muualla. Ja se tajunnan väläys siinä erämaan tähtitaivaan alla: että tämä on opiskelua, työtä, tällaista voisi tehdä työkseenkin.