Takaisin

Maria-Liisa Nevala

Maria-Liisa Nevala

24.4.1943 Kauhava

Filosofian kandidaatti 1966, filosofian lisensiaatti 1969, filosofian tohtori 1972 (kotimainen kirjallisuus), Helsingin yliopisto

Suomen Kansallisteatterin pääjohtaja 1992–2010

Helsingin kaupunginteatterin teatterisihteeri 1966–1969
Valtion humanistisen toimikunnan tutkimusassistentti 1970–1973
Vs. nuorempi tutkija 1973 ja 1975–1977, vs. apulaisprofessori 1974 ja 1976–1991, vt. professori 1989–1991 ja 1991–1992, Helsingin yliopisto

Julkaisut, palkinnot ja erityissaavutukset:

Mielikuvien taistelu. Psykologinen aatetausta Eino Leinon tuotannossa (väitöskirja 1972)
Kansalaissodan kirjalliset rintamat 1918 (1976)
Muodon vallankumous. Modernismin tulo suomenkieliseen lyriikkaan 1945-1959 (1981)
Ilmari Kianto (1986)
Mieleni talot. Totta, tarua ja tulkintaa (2012)
Kuningatar Kristina – aikansa eurooppalainen (muiden kanssa, 1990), toimittanut: Kirjallisuudentutkimuksen menetelmiä (1983)
Eino Leino I-II (1986)
Sain roolin johon en mahdu, suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja (1989)
Suomen Kansallisteatteri. Teatteritalo ennen ja nyt (2003)

Suomen näyttämötaiteen kultainen kunniamerkki, Ida Aalberg –mitali

Kuva: Veikko Somerpuro
Tekstit: Maria-Liisa Nevala (Kaija Hartikainen, toim.)

Elämä tarjoaa yllätyksiä

Olen palvellut kahta herraa, teatteria ja yliopistoa. Valmistuttuani sain kiinnityksen Helsingin kaupunginteatteriin, mikä sytytti kipinän teatteria kohtaan. Mutta sitä ennen yliopisto oli jo sytyttänyt kipinän tutkimukseen. Kun lähdin teatterista ulkomaille jatkaakseni tutkimustyötäni, en uskonut, että palaan enää koskaan takaisin teatteriin. Ja kun siirryin teatteriin, en uskonut koskaan palaavani takaisin yliopistoon.

Pääjohtaja tarkastaa peruskorjausta Kansallisteatterin katolla vuonna 2001.

Yliopisto antoi hienon mahdollisuuden työskennellä nuorten ihmisten kanssa. Joka syksy odotin jännityksellä, minkälaisia uudet opiskelijat nyt ovat, minkälaisiin uusiin ajatuksiin minun pitäisi sopeutua. Mutta kuitenkin tärkeintä oli tutkimus. Tosin sille jäi yhä vähemmän aikaa, kun minusta tuli laitoksen johtaja. Nuorelle professorille sälytettiin myös erilaisia koko tiedekuntaa käsittäviä hallinnollisia tehtäviä. Se oli kiinnostavaa, mutta meneillään oleva tutkinnonuudistus tuntui joskus pakkopullalta ylhäältä tulevine määräyksineen.

Viihdyin yliopistossa, mutta en pitkään miettinyt, kun minulle tarjottiin Suomen Kansallisteatterin pääjohtajan tehtävää. Mittasuhteet muuttuivat. Nyt johdettavanani oli teatteri, jossa työskenteli yli 250 ihmistä. En ollut tekemisessä vain samanlaisen koulutuksen saaneiden kanssa vaan edessäni oli koko yhteiskunnan kirjo. Sen joukon yhteinen päämäärä oli synnyttää kiinnostavia teatteriesityksiä. Johtajana sain osallistua tuotannon kaikkiin vaiheisiin. Elämä oli näytelmien lukemista, keskusteluja taiteilijoiden kanssa, taiteellisia ja taloudellisia suunnitelmia ja yhteydenpitoa rahoittajan eli opetusministeriön kanssa. En katunut lähtöäni yliopistosta, mutta yliopistokoulutukseni mahdollisti työskentelyni teatterinjohtajan tehtävässä.

Kun taidekorkeakouluista muodostettiin uutta Taideyliopistoa, sain palata jälleen yliopiston pariin. Teatterikorkeakoulun hallituksen puheenjohtajana olin jäsenenä toimikunnassa, jonka tehtävä oli hahmotella uuden yliopiston toiminnan periaatteet. Ympyrä sulkeutui, kun sain käyttää samanaikaisesti yliopistosta ja teatterista saamaani kokemusta. Ja nyt kun olen eläkkeellä, olen voinut keskittyä kirjoittamiseen, mikä lopultakin on ollut suurin intohimoni.

Professori katsoo optimistisesti tulevaisuuteen.

 

Takaisin