Aloitin folkloristiikan opinnot Helsingin yliopistossa vuonna 1989, silloin oppiaineen nimi oli vielä viimeisiä aikoja suomalainen ja vertaileva kansanrunouden tutkimus. Olin hyvin innostunut oppialan uusista tuulista 1990-luvun alussa, ja sain jonkinlaisen herätyksen lukiessani amerikkalaisia kognitiivisia antropologeja.

Hieman hirvittää todeta, että väitöstutkimukseni aihe, suomalainen parisuhde, alkoi sekin kiinnostaa tutkimuksellisesti jo hyvin varhain. Kiitos tästä kuuluu silloiselle professorillemme, jo edesmenneelle Leea Virtaselle.

Muistan myös, kuinka jännittävää oli olla mukana naistutkimuksen oppiaineen synnyssä. Se oli selkeästi elämänasennettani ja kaikkea tutkimustyötäni ohjannut kokemus. Jotta olisin ollut täysin ökyhumanisti, luin lisäksi vielä uskontotiedettä – ihana ja liike-elämässä vain vähän suoraa hyötyä tuottava yhdistelmä. Näiden oppiaineiden ansiosta ymmärrän kuitenkin hyvin ihmisten erilaisia käsityksiä ja kommunikaation eri lajeja. Tästä on paljon hyötyä kaupankäynnissä ja jatkuvasti muuttuvassa markkinoinnin maailmassa. Laajasta yleissivistyksestä on hyötyä myös bisnesmaailmassa.

Koska tein käytännöllisesti katsoen koko opiskeluaikani ajan työkseni esiintymiskeikkoja, oli opiskelu osaltani ajoittain hyvinkin harrastusluontoista. Minulla oli oma työ- ja ystäväpiirini yliopiston ulkopuolella, ja olinkin ehkä hieman ulkojäsen oppiaineemme kovaan ytimeen verrattuna.

Vasta väitösvaiheessa, päästessäni mukaan Kulttuuristen tulkintojen tutkijakouluun 2000-luvun alussa, koin kollegiaalista yhdessäoloa muiden kaltaisteni kanssa, mikä oli sangen miellyttävää. Samalla tuli kuitenkin aika selväksi, että vain osalle meistä tulisi koskaan löytymään paikkaa yliopistomaailmasta, etenkin näin pienellä alalla kuin omani. 

Väitöskirjani loppuun saattaminen oli paikoitellen dramaattinen ja läheltä liippaa ettei traaginenkin prosessi. Ensimmäisellä väitöskirjan tarkastuskerralla sain hylkäävät lausunnot, ja päätin jo jättää koko työn sikseen, sillä asia tuli täytenä yllätyksenä ja tuntui varsin epäreilulta.

Uskoni tiedemaailmaan horjui voimakkaasti, mutta parin vuoden tuumaustauon jälkeen päätin kuitenkin jättää tutkimukseni uudelleen arvioitavaksi, hieman paremmalla menestyksellä: Väitöskirjani Nainen, mies, rakkaus, seksi: Heterosuhteen kulku, kulttuurinen malli ja sitä selittävät diskurssit kahden omaelämäkerta-aineiston valossa tarkastettiin Helsingin yliopistossa tammikuussa 2011. Se herätti kiinnostusta myös mediassa. Minua haastateltiin esimerkiksi Ylelle: Naiset ja miehet haaveilevat samanlaisesta parisuhteesta.

Tässä vaiheessa olin jo ollut joitain vuosia liike-elämä palveluksessa, enkä kuvitellut hetkeäkään palaavani yliopistolle, mutta olen toki ylpeä saavutuksestani – ja tutkimuksestanikin, vaikka se ei koskaan jatkoa saanutkaan.