Nuoren naisen haaveita

Kun olin lapsi, haaveilin kirjailijan urasta.  Unelma toteutui jo kun olin varsin nuori, sillä julkaisin esikoisteokseni 12-vuotiaana ja vielä toisen nuortenkirjan viisi vuotta myöhemmin, 1981.  Koululaisen kokemukset kirjailijana opettivat realismia: kirjailijantyöllä Suomessa elää vain harva, joten joku muu ammatti on tarpeen.

Päädyin opiskelemaan pääaineena kotimaista kirjallisuutta.  Yksi asia oli varma: en halua opettajaksi.  Niinpä en astunut jalallanikaan suomen kielen laitokselle.  Aineyhdistelmäni oli epäkäytännöllinen: sivuaineina teatteritiede ja teoreettinen filosofia, mausteena muutama opintoviikko tiedotusoppia.

Kun luin opintoihin kuuluvia kirjallisuuden klassikoita alkoivat omat pikku tuherrukset tuntua merkityksettömiltä.  Mikä minusta sitten tulisi?  Opiskeleminen oli hauskaa, gradunteko kaikkein tyydyttävintä.  Mutta rahaakin oli ansaittava, joten otin valmistuttuani vastaan ensimmäisen edes hieman koulutustani vastaavan työn Tapiolan kuoron intendenttinä.

Työn jälkeen rentouduin lukemalla.  Paneuduin järjestelmällisesti uuteen feministiseen rikoskirjallisuuteen.  Ihmettelin miksei tasa-arvon mallimaana pidetyssä Suomessa kirjoiteta dekkareita, jossa naiset ovat ammattimaisina päähenkilöinä.  Totesin myös, että kirjallisuudentutkimuksessa on kotimaisten naispuolisten rikoskirjailijoiden kohdalla silkkaa tyhjyyttä.  Olisiko minun tehtäväni tehdä ensimmäinen lisensiaattityö tästä aiheesta?  Yliopistolla näytettiin vihreää valoa.  Ryhtyisin siis tutkijaksi.

Kirjoittaminen vei koko käden

Alkuperäissuunnitelmani oli kirjallisuushistoriallinen: tutkisin sitä, millaisia rikosromaaneja suomalaiset naiskirjailijat ovat kirjoittaneet.  Minulla oli myös poliittinen agenda: halusin nostaa esille vähäteltyjä teoksia.  Miksei esimerkiksi Eeva Tenhunen ollut klassikon asemassa?  Vähitellen tutkimukseni alkoi keskittyä yhä enemmän hänen teoksiinsa, ja lopulta päädyin vain kolmeen: Mustiin kaloihin, Nuku hyvin, Punahilkkaan ja Kuolemaan sukupuussa.  Keskityin niiden intertekstuaalisuuteen ja suhteeseen lajityyppiin.

Ihmettely siitä, missä viipyy ensimmäinen suomalainen fiktiivinen naispoliisi, jatkui kuitenkin.  Myös biologia teki tehtävänsä: vauvakuume iski, tulin raskaaksi ja jäin kotiin hoitamaan lasta.  Koska olin ollut vain sijainen, minulla ei ollut virkaa, johon palata äitiyslomalta.  Tutkiminen kiinnosti edelleen, mutta halusin myös kokeilla, osaisinko itse kirjoittaa rikosromaanin.  Se oli vieläkin hauskempaa kuin tieteellisen tekstin laatiminen.  Kun Ensimmäisen murhani käsikirjoitus päätettiin julkaista, minulla oli valmiina aihioita jo kahteen seuraavaan kirjaan.

1990-luvun alkupuolisko oli elämässäni vilkas.  Pojat syntyivät 1991 ja 1994, Ensimmäinen murhani julkaistiin 1993 ja sen jälkeen romaani joka vuosi, lisensiaattityö hyväksyttiin 1995.  En tullut enää hakeneeksi palkkatöitä, kun kirjailijanura vei mukanaan.  Suunnittelemani väitöskirja on edelleen tekemättä.  Jos kaunokirjallisuus ei enää suju, saatan palata tutkimisen pariin.