Kaikkein parhaat hetkeni liittyvät Helsingin yliopiston kirjaston eli nykyisen Kansalliskirjaston hämyisiin lukusaleihin. Miten lukusalin portaat ja parvekkeet natisevatkaan, kun kapuan yhä ylemmäksi. Sormi liukuu pitkin kirjariviä, välillä on tarkistettava muistilappu, johon olen kirjoittanut oikean signumin. Tuossa, tuossa se nyt on, Gelehrtenlexikonin, Historiallisen aikakauskirjan tai jonkin muun vanhan julkaisusarjan oikea osa.

Pöly ja vanha nahka tuoksuvat, kun avaan painavan niteen lähimmän hyllyn tai pöydän päälle. Löytyykö se mitä etsin? Kyllä, tuossa se on. Kirja sylissä palaan alas pöydän ääreen, käännän lampun oikeaan asentoon ja syvennyn fraktuuran ja vanhahtavan vieraan kielen koukeroihin. Kynä ei tahdo pysyä muistivihon pinnalla löytöjen ja oivallusten tahdissa. Tästä on otettava kopio, ja tuosta ja tuosta…

Yhtä lailla kiehtovaa on istua lehtisalin lukulaitteen ääressä, kun ensin on pujottanut pari kertaa mikrofilmin väärin päin ja lopulta saanut sen rullaamaan sujuvasti. Kesäkuu, kesäkuu… Hetkinen, mitäs tuossa on. Oho, joko ne toukokuussa ajoivat pikajalalla Turussa? Hämärä ruutu rasittaa silmiä, vaikka kuinka yrittäisi tarkentaa, mutta vanhojen sanomalehtien sivuilla sykkii kadonnut arki kaikissa muodoissaan. Torihintoja tässä, maalareiden huviretki Fölisöhön tuossa. Mahtaako A. Hellsten saada kadonneen hartiahuivinsa takaisin? Entä millaisen rangaistuksen saa se hamppari, joka on käynyt varastamassa ruokaa porraskäytävien kylmistä ruokakomeroista?

Opiskeluaikoina syntyi unelmani onnellisista eläkevuosista: lähtisin joka aamu yliopiston kirjastoon ja viipyisin siellä iltahämärään saakka tutkimassa ihan kaikkea, mitä vain mieleen juolahtaa. Välillä käytäisiin Huhtalan Liisin tai muiden tuttujen kanssa kellarissa kahvilla vertailemassa löytöjä ja palattaisiin sitten taas kukin omien aarteittemme ääreen.

Haaveesta onkin tullut tavallaan totta jo ennen eläkeikää, vaikken toki uskaltanut vielä 1970-luvulla kuvitella, että saisin kaikki nuo arkistojen aarteet oman tietokoneeni näytölle parilla Enterin painalluksella. Vietän melkein joka päivä tunteja Kansalliskirjastossa tai tarkemmin sanoen Doriassa ja historiallisessa sanoma- ja aikakauslehtiarkistossa. Kahvilan sijasta löytöjä jaetaan nyt Facebookissa, jossa yritän järjestää Enni Mustosen lukijoille noin kerran viikossa opastetun kierroksen arkistojen aarteisiin.