Lähdin opiskelemaan historiaa, koska en tiennyt mihin suunnata ja kohdalleni oli sattunut innostavia historianopettajia. Opiskelin yleistä historiaa ja sosiologiaa, ja kiinnostuin erityisesti Venäjän ja Neuvostoliiton historiasta.

Historian opiskelu tuntui välillä päämäärättömältä ja rannattomalta, koska en tähdännyt niihin tavallisiin vaihtoehtoihin: opettajaksi tai tutkijaksi. Kesken historian opintojen kävin välillä vuoden oikeustieteellisessäkin, mutta palasin takaisin. Päädyin opintojeni loppuvaiheessa avustamaan lehtiä ja Ylioppilaslehden toimittajaksi.

Jälkikäteen ajateltuna näen punaisen langan tarinassani: historian opiskelu ja toimittajan työ olivat hyvä pohja käsikirjoittajan työlle. Prosessissa on samaa, taustatyöstä kirjoittamisen kautta kohti jonkinlaista kokonaiskäsitystä ja tarinaa. Niissä kaikissa pitää osata kyseenalaistaa ja ottaa kritiikkiä vastaan. Eikä eläytymiskyvystäkään haittaa ole. Itselleni ne kaikki ovat tarinankerronnan eri muotoja; ihmiset yrittävät ymmärtää ihmisyyttä. Niissä kaikissa on myös jonkinlaista – niin juhlalliselta kuin se kuulostaakin – pyrkimystä totuuteen ja inhimillisyyden arvostamista.

Hyvä historioitsija, toimittaja tai käsikirjoittaja ei tuomitse vaan yrittää ymmärtää jollain lailla kohteitaan.