Nuorena historian opiskelijana en olisi voinut kuvitellakaan olevani joskus Oscar-ehdokas. Elokuva kiinnosti lapsesta lähtien, mutta tulin alalle monen mutkan kautta. Perheeni oli akateeminen, mutta taiteilijoita suvussani ei ole yhtään. En osannut edes haaveilla, että voisin kirjoittaa työkseni. Jossain takaraivossa haave kuitenkin kyti. Ensin piti vain voittaa häpeä ja omat pelot.

Valmistuttuani ja tehtyäni toimittajan töitä aloin opiskella käsikirjoittamista kolmekymppisenä. Myöhemmin menin opiskelemaan sitä myös Aalto-yliopistoon. Pääsin nopeasti työhön kiinni. Minisarja Paratiisi valmistui 2010 ja pitkä elokuva Korso 2014. Olen kirjoittanut myös televisiolle, sekä lyhytelokuvia, joista tunnetuin on Oscar-ehdokkaanakin ollut Pitääkö mun kaikki hoitaa?

Käsikirjoittajana historian opiskelusta on paljon hyötyä, vaikka en ole epookkia kirjoittanutkaan. Oikeastaan minulla on samat mielenkiinnon kohteet kuin opiskelijana. Silloin mikrohistoria oli tapetilla, eli se, kuinka arkisen tai pienen kautta voi peilata suuria asioita. Monet käsikirjoitukseni ovat noudatelleet samaa ajatusta; pienen ja arkisen kautta voi kuvata isojakin asioita, kuten vaikka syrjäytymistä tai naisen ja miehen rooleja. Mutta huumorin merkityksen löysin vasta kauan historian opiskelun jälkeen.

Tietyllä tavalla en koskaan lähtenyt yliopistosta pois. Ennen kirjoitin pääkirjastossa, nykyään kirjoitan usein Kaisa-talossa. Pidän yliopiston kirjastojen keskittyneestä tunnelmasta ja hiljaisuudesta, siitä että puhelimet eivät soi. Etenkin kun käsikirjoitustyö on hankalassa vaiheessa, mikään muu paikka ei käy. Jo se tieto rohkaisee, että ennenkin kaikki tekstit – olipa kyseessä seminaariesitelmä, gradu tai elokuvakäsikirjoitus – ovat tulleet yliopiston seinien suojissa valmiiksi.