Päätymiseni toimittajaksi Helsingin Sanomiin oli kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Hakeuduin Sanomiin vahtimestariksi vuoden 1989 alusta, koska 29-vuotiaalta perheenisältä olivat rahat loppuneet. Saman vuoden syyskuussa aloitin Sanoma Osakeyhtiön henkilöstölehti Hesan toimittajana. Kun pari vuotta myöhemmin lehden päätoimittaja jäi eläkkeelle, olin lehden ainoana toimittajana hetken epävirallinen vt. päätoimittaja. Nousin siis – tai alenin – kolmessa vuodessa vahtimestarista päätoimittajaksi Sanoma Osakeyhtiössä. Vuonna 1993 aloitin sitten toimittajana Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksessa.

Kun on 25 vuotta kirjoittanut juttuja ja kolumneja Helsingin Sanomiin ja viimeisimmät vuodet tällaisella naamalla, ei voi välttyä tunnettuudelta. Toimittajakollegani Vesa Sirén totesi kerran brändin syntyvän siitä, että toistaa samaa asiaa tarpeeksi monta kertaa. Minusta se oli hauskasti ja osuvasti sanottu. Minut tunnettiin 1990-luvulla kaupunkikulttuuria käsittelevistä jutuista, koska jauhoin siitä koko ajan kulttuuritoimituksessa ollessani. Vuodet 2002–2006 kuluivat Helsingin, Vantaan ja Espoon kunnallistoimittajana ja tulin silloin tutuksi pääkaupunkiseudun poliitikoille, virkamiehille ja sen sellaisille.

Kaupunkitoimituksessa kirjoitin vuodesta 1997 lähtien paljon erilaisista syistä syrjäytyneistä ihmisistä, kuten asunnottomista, alkoholisteista, mielenterveyspotilaista tai laitosvanhuksista. Arvelen leimautumiseni näihin aiheisiin periytyvän lapsuudestani, jopa isovanhemmistani, ja ehkä myöhemmistä opinnoista maailmankirjallisuuden parissa.

Vaarini ja mummini olivat varhaisia sosialidemokraatteja ja kristittyjä. Vaari rakensi kouluja, hankki kylän ensimmäisen radion ja luki paljon. Mummi piti pyhäkoulua, keräsi rahaa Afrikan köyhille, antoi vähästä kerjäläisille ja keitti juhliin sahtia. Kerron tästä perinnöstä keväällä 2015 ilmestyneessä kirjassani Kasvonsa menettänyt mies. Isäni puolestaan teki konkurssin viisine kuorma-autoineen, kun olin kuuden. Menivät autot, meni talo, meni kaikki. Tämä trauma on luultavasti ohjannut kirjoittamistani.

Mitä siihen maailmankirjallisuuteen tulee, eräs tyttö kantoi niitä minulle kirjastosta, kun olin nuori. Sittemmin luin klassikot yliopistossa. Klassikoissa ollaan pienen ja hyvän puolella. Minä olen yrittänyt olla. Tunnetuksi tulin luultavasti romanikerjäläisistä Helsingin Sanomiin kirjoittamistani jutuista. Myöhemmin tein aiheesta kirjan.

Kun sitten vuonna 2008 sairastuin virus- ja bakteeri-infektioon, joka tuhosi kasvoni, on naamani tullut tutuksi tästä yhteydestä. Siitäkin tein kirjan. On merkillistä mitä elämä tuo eteen. Olen kiitollinen – toisin kuin ehkä lapseni – ettei minusta tullut yrittäjää, joka tavoittelee taloudellista voittoa. En jaksa kilpailla. Mutta en minä tappioitakaan hae. Biljardissakin yritän voittaa, vaikka vaikeaa se välillä on. Sen tiedän, että ihmisen minusta tekivät äiti ja isä. Loppu onkin sitten hoidettava yksin.