Kun minut nimitettiin virkaani vuonna 1986, olin yliopiston nuorin professori. Yliopiston organisaatio on urani aikana muuttunut perin pohjin. Aikoinaan oppiaineiden esimiesten päätösvallassa oli lähinnä kynien ja paperin osto, jopa kirjoituskoneet täytyi erikseen anoa. Nykyään laitoksen johtaja vastaa monen miljoonan euron budjetista ja siitä, että kymmenille ja sadoille opettajille riittää palkkarahat. Tutkintojen ja tieteellisten julkaisujen määriä lasketaan ja tilastoidaan, ja laitokset, tiedekunnat ja kokonaiset yliopistot kilpailevat keskenään.

Yliopiston hallinto on aikanani myllerretty kahteen kertaan. Kollegiaalisen professorivallan sijalle tulivat ensin vaaleilla valitut hallintoelimet, joihin professorien lisäksi muut opettajat ja opiskelijat äänestivät edustajansa. Muutama vuosi sitten siirryttiin johtajajärjestelmään, jossa valta on keskitetty rehtorille, dekaaneille ja laitosjohtajille, vaikka he voivat tietysti harkintansa mukaan kuulla yliopistoyhteisön jäseniä.

Kilpailun ja organisaatiomuutosten takana paljon on kuitenkin pysynyt samana. Moni meistä yliopistolaisista tekee edelleen tutkimusta uuden löytämisen ilosta, emme vain saadaksemme pisteitä julkaistuista artikkeleista. Opetamme opiskelijoita, koska innostuneiden ja keskustelevien nuorten kanssa on hienoa työskennellä, vaikka he eivät aina valitsisi suorinta tutkintoon vievää tietä.

Läheskään kaikki muutokset yliopistossa eivät ole olleet pahasta. Esimerkiksi opetuksen ja ohjauksen laatu on noussut viime vuosikymmeninä huimasti. Mutta silti tunnen eläväni aikaa, jolloin yliopiston perusideaa pitää aina välillä puolustaa yliopiston omaa organisaatiota vastaan.