Opiskelin maisteriksi vuosina 1989–1996. Pidin pari vuotta taukoa, jonka jälkeen suoritin jatko-opintoja sporadisesti 1998–2009. Olisin halunnut jäädä yliopistolle ainiaaksi. Yliopiston idea, se että on mahdollisuus kuunnella luentoja, lukea kiinnostavia kirjoja ja kirjoittaa niistä, riitti syyksi olla yliopistolla. Sai useita vuosia olla kirjastoissa, käydä välillä Porthaniassa kahvilla ja palata taas takaisin lukemaan. Voiko parempaa kuvitellakaan? En olisi halunnut sen päättyvän.

Filosofiaa kun opiskelin, niin ymmärrettävästi minulla ei ollut suurta intoa ”oikeaan” työelämään. En ikinä ymmärtänyt niitä, jotka opiskelivat saadakseen ammattiin johtavan tutkinnon. Historiallis-kielitieteellisen osaston (nyk. humanistinen tiedekunta) joillakin laitoksilla oli ikäviä valtapelejä, mutta opiskelijana pysyin onnellisen etäällä niistä. En tavoitellut yliopistovirkaa, koska kavahdin hallinnollista puolta, kokouksia ja Excel-mieheksi muuttumista. Olen ihmetellyt, miten moni kavereistani jaksoi sen. Opiskelututtuni ovat nykyään professoreita.
 

1990-luvun lopulla aloittamissani jatko-opinnoissa tutkin ei-taloutta. Tahdoin filosofian klassikkojen avulla selvittää, mitkä asiat jäävät taloudellisen ajattelun ulkopuolelle. Väitöskirjani pääteoreetikot olivat eurooppalaisia provokaattoreita, Nietzsche ja Baudrillard. Tutkimukseni oli siinä mielessä likaista työtä, että minun piti systematisoida se, mitä aforistinen Baudrillard ei itse jaksanut perustella.

Väitöskirjan tekeminen on riskin ottamista. Siinä kokeillaan, kuinka arkijärjen vastaisia asioita voi väittää, ja pääseekö siitä kuitenkin kuiville argumentoimalla ja akateemisia pelisääntöjä noudattamalla. Itse esimerkiksi pidin jatkuvasti oletuksena sitä, että valta on antajalla eikä sillä, joka ottaa. Tuotti erityistä tyydytystä, kun onnistuin luomaan tukevan jalustan sille, mikä tutkimuksen alussa näytti pelkältä pilvilinnalta, haihattelevalta idealta.