Yliopistoajalla on merkitystä siihen, että kiinnyin klassikoihin. Jos luen jotain muuta kuin työhön liittyviä uutisia, niin luen melkein pelkästään klassikkoja. En ymmärrä kirjan lukukriteerinä uutuutta, saati sitä, että kirja on Nobel- tai Finlandia-palkittu. On vielä vaikka mitä klassikkoja, joita en ole lukenut. Janoan niitä.

Sama koskee sosiologiaa ja filosofiaa. Yritän jatkuvasti pienentää kirjahyllyäni. Vien divariin muut kuin klassikot. Odotan, että pääsen tarttumaan esimerkiksi Kierkegaardin Päättävään epätieteelliseen jälkikirjoitukseen ja Hegelin Logiikan tieteeseen.

Kaunokirjallisuus on nam. Esimerkiksi Charles Baudelairen, Vladimir Nabokovin ja Marcel Proustin tekstit. Esteettisesti herkkä kirjoitus tuo iloa. Muulla ei ole niin väliä.

2000-luvun alussa kirjoitin kolumnin, jossa lupasin seuraavat viisi kirjaani. Yllättäen kolme niistä olen myös tehnyt. Puuttuvista kahdesta kirjasta toinen on esseekokoelma ei-taloudesta. Toinen olisi Helena-niminen romaani, nykyaikaan sijoittuva tarina Troijan sodan aiheuttajasta.

Ehkä en edes osaa kirjoittaa fiktiota, mutta ajattelin kokeilla. Yritän saada kirjaan niin paljon intohimoa kuin ikinä vaan osaan. Romaanin valmistumiseen menee tietysti vuosia, mutta sinä aikana opiskelen: luen Shakespearea ja Homerosta, heh heh, koska vaikka romaania ei syntyisi, onpahan taas tekosyy lukea klassikkoja.