Takaisin

Jaakko Leino

Jaakko Matti Leino
25.3.1971 Espoo

Humanististen tieteiden kandidaatti 1997, filosofian maisteri 1997 ja filosofian tohtori 2003 (suomen kieli), Helsingin yliopisto

Suomen kielen professori 2011-, Helsingin yliopisto

Koordinaattori 2003–2006, kielentutkimuksen tutkijakoulu Langnet
Suomen kielen professori 2006–2007, Jyväskylän yliopisto
Yleisen kielitieteen yliopistonlehtori 2007–2008, Helsingin yliopisto
Professor i finska språket 2008–2009, Åbo Akademi
Tutkija 2009–2011, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus

Julkaisut, tutkimusprojektit ja muu tieteellinen toiminta
Tutkimusteemat:
Kognitiivinen kielentutkimus, konstruktiokielioppi, syntaksi, semantiikka, infinitiivirakenteet, murresyntaksi

Kuva: Saara Leino
Tekstit: Jaakko Leino, Kaija Hartikainen (toim.)

Parhaat muistoni Helsingin yliopistossa

Minun, kuten kovin monen muunkin yliopistolaisen, parhaat yliopistossa vietetyt hetket sijoittuvat opiskeluaikoihin. Siihen on yksilöpsykologiset syynsä: nuoruus on monelle ihmisen parasta aikaa ja nostalgian kohde, vaikka ei elämä siitä huonommaksi muuttuisikaan. Nuoruuteni yliopistossa oli samanlainen kuin varmasti useimpien muidenkin: huikeaa uuden löytämisen, oppimisen ja ymmärtämisen aikaa.

Toisenlainen syy yliopistonuoruuden kaipuuseen on se, että aikuisikäni yliopisto on aivan erilainen kuin se, missä aikanaan opiskelin. Poissa on se vapaa etsintä ja uteliaan innostunut akateeminen vapaus, joka leimasi vielä oman ikäpolveni humanistiopiskelijoiden opintoja. Tilalle on astunut putkitutkinnon tavoittelu rajoitettuine opintoaikoineen, rekisteriseurantoineen, ydinosaamisalueille keskittymisineen ja selvitys-, raportointi- ja ohjaustöineen (näihin liittyvistä alati vaihtuvista tietojärjestelmistä puhumattakaan).

Yhä tehokkaammin tuotetut maisterit ja tohtorit pääsevät yhä harvemmin työskentelemään oman erityisosaamisensa parissa yhteiskunnassa, ja tutkijan koulutuksen saaneet ja siinä työssä harjaantuneet tieteentekijät pääsevät nykyisessä yliopistossa luvattoman huonosti toteuttamaan parhaita taipumuksiaan.

Erityisen huolestuttavaa ja turhauttavaa on se, että opiskeluaikojeni demokraattinen yliopisto on muuttunut sotilaalliseksi linjaorganisaatioksi, jossa johtajat eivät luota alaisiinsa eivätkä alaiset johtajiinsa ja jossa tieteentekijät eivät saa kollektiivisesti valita tärkeimpien tieteellisten linjausten tekijöitä. Ylipäätään on kummallista, että yliopistolaisten pitää ajatella toisiaan ”johtajina” ja ”alaisina”.

Parhaat kokemukseni yliopistossa ovat olleet niitä, joissa kaikissa akateemisen uransa vaiheissa olevat älykkäät ihmiset yhdessä avoimin mielin, komentosuhteista mitään välittämättä, etsivät vastauksia kysymyksiin, joihin kukaan ei aiemmin ole osannut vastata. Tätä tiede pohjimmiltaan on. Kokemuksesta ja koulutuksesta on siinä hyötyä, mutta niin on myös ennakkoluulottomuudesta, tuoreista ajattelutavoista ja vallitsevien käsitysten kyseenalaistamisesta.

Sevettijärvellä. Kuva: Saara Leino​
Sevettijärvellä. Kuva: Saara Leino​

 

 

 

 

Takaisin