Professori Jaakko Leinon tutkimus sijoittuu suurelta osin konstruktiokieliopin piiriin. Sen kantava ajatus on, että ihminen tarkastelee sekä maailmaa että kieltä rajattuina kokonaisuuksina. Havaitsemme puheen virrasta ja kirjoitetusta tekstistä sellaisia kokonaisuuksia, jotka käsitteellisesti vastaavat niitä kokonaisuuksia, joita havaitsemme maailmasta. Puheen virrasta hahmottuu esimerkiksi sanoja ja lausekkeita, jotka vastaavat havaitsemiamme olioita (omena, Liisa, punainen auto), ja lauseita, jotka vastaavat havaitsemiamme tapahtumia (Liisa söi omenaa punaisessa autossa).

Leinon keskeinen kiinnostuksen kohde on se, mitä kielen rakenteet kertovat mielen rakenteista: mitä ovat ne kieleen vakiintuneet ilmaisuvälineet, joita käytämme, ja mitä ne paljastavat siitä, miten jäsennämme maailmaa ympärillämme ja käsittelemme tietojamme siitä? Hän on tutkinut mm. suomen infinitiivirakenteiden muutoksia ja pyrkinyt selittämään niitä tapahtumien hahmotustapojen muutoksien kautta. Tuoreimmassa tutkimuksessaan Leino tarkastelee tapoja, joilla ymmärrämme ja kielennämme aikaa ja sen kulumista.