1990-luvun puolessa välissä kunnianhimoisena tavoitteenani oli järjestää kansainvälinen Rievttit–Rights -niminen alkuperäiskansa-asioihin keskittyvä seminaarisarja, joka sitten toteutuikin. Ensimmäisen seminaarin suunnitteluun sain avuksi kaksi innostunutta saamentutkimuksen opiskelijaani. Työstimme ohjelmarunkoa pitkään, mutta rahoituksen hankkiminen tuotti suurinta päänvaivaa. Päätimme kutsua pääpuhujiksi eri alojen alkuperäiskansatutkijoita ja aktivisteja Argentiinasta, Australiasta, Norjasta, Ruotsista, Tanskasta, Venäjältä sekä Suomesta.

Eräänä päivänä pähkäillessämme kolmistaan mistä saataisiin riittävä konferenssin rahoitus, puhelin soi ja vahtimestari kertoi ”valkohattuisen miehen” haluavan tavata minut. Sisään tullessaan hän heitti hattunsa vanhalle kuluneelle sohvalle ja kysäisi oliko minkäänlaiseen rahoitukseen tarvetta. En ollut uskoa korviani! Esittelin lyhyesti hankettamme. Tuntematon mies oli tyytyväinen ja kysyi vain tilinumeron lähettääkseen konferenssiavustuksen. Sain järjestettyä elämäni hienoimman ja onnistuneimman lähes viikonmittaisen konferenssin! Kiitos tälle pelastavalle enkelille!

Tämä tapaus on hyvä esimerkki siitä, miten vaikeaa voi olla saada etelässä rahoitusta saamen- ja alkuperäiskansatutkimukseen. Hämmästyttävää on myös opetusministeriön nykyinen näkemys että vain Lapin ja Oulun yliopistossa harjoitettavalla tutkimuksella on relevanssia ja siten vain sille tulee myöntää rahoitusta. Onko tarkoituksenmukaista entisestään kaventaa uhanalaisen kielen puhujien määrää ja jättää se jonkun ryhmän eliitille? Tällaiset kysymykset ovat alkaneet vaivata minuakin viime aikoina.

Julkaisu, Essays on Indigenous Rights and Identity (1996), konferenssin esitelmistä ilmestyi pian konferenssin jälkeen. Konferenssissa hyväksyttiin myös Venäjän saamelaisia, heidän identiteettiään ja oikeuksiaan tukeva Helsinki-julkilausuma.