Monet alkuperäiskansat asuttavat ympäristöjä, jotka kuuluvat biodiversiteetiltään maailman rikkaimpiin. Alkuperäiskansat asuttavat 85 % maapallon suojelluiksi nimetyistä alueista. Näiden alueiden säilyminen pitää yllä luonnon monimuotoisuutta ja vaikuttaa maailmanlaajuisesti ilmasto-olosuhteisiin.

Ilmaston lämpenemisen myötä arktinen alue on herättänyt öljyn- ja kaasutuotannon ja muun luonnonvaroja hyödyntävien valtioiden ja suuryritysten mielenkiinnon. Tällä hetkellä arktisten alueiden teollisuusprojektit alkavat kuitenkin olla pysähdyksissä alueiden luonnonresurssien huonon tuottavuuden takia.

Suomen eduskunnassa päätettiin maaliskuun 13. päivänä 2015 siirtää ILO-sopimuksen 169 ratifioiminen seuraavaan hallituskauteen. Sopimuksen tärkeimpänä tavoitteena on säilyttää alkuperäiskansat erillisinä kansoina ja lisätä niiden osallistumisen mahdollisuuksia päätöksentekoon omissa asioissaan.

Pohjoismaissa saamelaisten oikeudet alkuperäiskansana on tunnustettu lainsäädännössä ja itsehallinto Saamelaiskäräjien kautta, mutta monissa muissa asia ei ole näin huolimatta siitä, että mainittu sopimus on ratifioitu. Ongelmallista ratifioinnissa Suomessa on, ettei ole selvitetty miten maaoikeudet toteutetaan käytännössä. Kysymykseksi jää, riittääkö saamelaisten kulttuurin elinvoimaisuudelle ja poronhoitajille maankäyttöoikeus maanomistusoikeuden sijaan, kuten nyt tilanne on.

Luonnon monimuotoisuus liittyy erottamattomasti alkuperäiskansojen kielelliseen ja kulttuuriseen moninaisuuteen. Nämä moninaisuudet ovat keskenään erottamattomia ja toisiaan vahvistavia. Perinteinen tieto yhdistää luontoon ja elinkeinoihin kuuluvaa tietoa henkiseen ja esteettiseen kulttuuriin.

Kielen merkitys alkuperäiskansoille

Yksi keskeisiä aspekteja alkuperäiskansojen tiedossa on kieli. Kielen säilymisellä ja elvyttämisellä on ratkaiseva merkitys alkuperäiskansojen kulttuureille ja kulttuurien suojelulle. Myös ympäristöä koskeva kulttuurinen tieto on kieleen sidottua. Kulttuurisia ja ympäristöllisiä ilmauksia voidaan tuskin edes kuvitella ilman kieltä.

Nykyään kielen, kulttuurin ja ympäristön yhteyteen liittyvä tieto välittyy ja rakentuu rikkaassa tarinaperinnössä ja -kerronnassa, taiteessa, pyhissä paikoissa ja paikkojen nimityksissä, uskonnollisissa menoissa ja rituaaleissa. Tieto välittyy myös uusissa kulttuurisissa rituaaleissa ja käytännöissä, kuten saamelaisen kansallispäivän (6.2.) vietossa, maiden ja ympäristön käytössä ja sen yhteydessä aikojen saatossa kollektiivisesti rakentuneessa tarkassa kulttuurisessa maisema- ja mielenkartassa sekä perinteisessä elinkeinoelämässä, kuten poronhoitoon, poroon ja porojen laiduntamiseen liittyvässä kielessä.

Kieli, kulttuuri ja hyvinvointi ovat myös toisiinsa kietoutuvia asioita. Jos, esimerkiksi alkuperäiskansojen elämntavan, kulttuurin ja kielen välinen kiinteä yhteys jollain tavalla häiriintyy, sillä voi olla ikäviä kauaskantoisia sosiaalisia ja taloudellisia seurauksia. Pahimmassa tapauksessa he menettävät identiteettinsä ja sitä kautta uskonsa elämään, kuten on tapahtunut ja tapahtumassa monessa tapauksessa, muun muassa Venäjän saamelaisille. He eivät nykyäänkään saa tukea muulta yhteiskunnalta oman kulttuurinsa ylläpitämiseen ja elvyttämiseen.

Oikeus omaan kieleen on ihmisoikeus

Alkuperäiskansoista on tullut entistä aktiivisempia oman kielen ja kulttuurin vaalijoita eivätkä ne halua nähdä itseään enää uhreina.  Viimeisten kuuden vuosikymmenen aikana (pohjoismainen) saamelaisliike on vaatinut yhdessä muiden alkuperäiskansojen kanssa, että niitä kohdellaan oikeudenmukaisesti ja tasa-arvoisesti muiden kansojen kanssa.

Saamelaisliike on myös toiminut aktiivisesti oman kielen ja kulttuurin haltuun ottamisen puolesta. Se on merkinnyt, että uhanalaisia kieliä on modernisoitu ja otettu käyttöön kotona, koulussa ja muualla yhteiskunnassa. Kielestä on tullut vähitellen yksilöä ja yhteisöä eheyttävä ja vahvistava voima sekä keskeinen kulttuurinen arvo.

Muutakin saamelaista kulttuuriperintöä, kuten saamelaisia noitarumpuja vaaditaan palautettaviksi saamelaismuseoihin. Alkuperäiskansojen tieto on relevanttia vain jos sitä tietoa arvostetaan, harjoitetaan ja elvytetään.

Saamelaiskielille on etu ja vahvuus, että niitä opetetaan ja tutkitaan suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen yhteydessä. Opetan itse lähinnä pohjoissaamea ja pidän saamen- ja alkuperäiskansatutkimuksen luentokursseja. Olen myös järjestänyt vuosikymmenien muiden saamelaiskielten kursseja, joissa opettajina ovat toimineet natiivit opettajat.

Näin on kasvatettu näihin kieliin tarpeellinen asiantuntijajoukko, joka nyt toimii paitsi tutkijoina myös opettajina eri puolilla maata ja oppimateriaalien valmistajina. Saamelaiskielten synkronista tutkimusta tehdään nykyään aiempaa enemmän, sillä kieltä ei enää nähdä kuolevana, menneen ajan jäänteenä vaan elävänä osana ihmiskunnan kulttuurista perintöä. Saamentutkimuksessa tähdennetään saamelaiskielten ja -kulttuurien moninaisuutta ja heterogeenisuutta. 

Kielen, kulttuurin ja ympäristön suhteiden tutkimuksessa nostan alkuperäiskansatutkimuksen rinnalle jälkikoloniaalisen tutkimuksen, joka pyrkii kyseenalaistamaan koloniaaliset valtasuhteet, tulkitsemaan kansojen välisiä suhteita uudelleen sekä ottamaan huomioon erilaiset hybridit sekoittumiset ja välitilat. Näin voidaan avata historiallisia valtasuhteita ja lisätä ymmärrystämme ja normalisoituneita tapojamme nähdä maailmaa.

Ihmisoikeudet ovat saamen- ja alkuperäiskansatutkimuksen läpäisevä aihe. Ihmisoikeuksien ymmärtäminen antaa kaikille alkuperäiskansatutkimuksen aloille syvällisemmän näkökulman ja uusia tulkintahorisontteja. Kansainvälisten ihmisoikeussopimusten mukaan alkuperäiskansoilla on oikeus kieleen, kulttuuriin ja ympäristöön ja niiden säilyttämiseen ja kehittämiseen.  Ihmisoikeuskysymykset esitetään tällä hetkellä aikaisempaa rohkeammin alkuperäiskansojen ja vähemmistöjen näkökulmista.