Mieleni valtaa aina nostalginen tunnelma, kun kävelen yliopiston lähistöllä. Opiskeluajoilta muistan yleisen kirjallisuustieteen professori Hannu Riikosen luennot, jotka olivat mielenkiintoisia ja inspiroivia. Riikonen muistutti ulkoiselta habitukseltaan professori Tuhatkaunoa tupsupartoineen, mutta hänet tunnettiin innostavana puhujana, joka sai ihmiset syttymään erityisellä tavalla. Riikonen oli myös varsin tarkka tenteissä, eikä lööperivastauksilla pärjännyt pitkälle. Tenttivastausten tuli olla pitkien sepustusten sijaan lyhyen ytimekkäitä. Proseminaarivaiheesta mieleeni jäi ohjaajanani toimineen Anna Makkosen innostava persoona.

Opintojen edetessä valitsin sivuaineeksi uskontotieteen, jossa tuli vastaan paljon kiinnostavia sosiologisia teorioita esimerkiksi kulteista ja karismaattisista johtajista. Samoja teorioita olemme myöhemmin pyöritelleet Skepsiksen parissa. Tätä puolta olisi ollut kiinnostavaa tutkia pidemmälle.

Uskontotieteestä muistuvat mieleen myös perusopintojen kurssit. Osa osallistujista vastusti syvästi luennoitsijan tapaa käsitellä uskontoa ja jumalaa, vaikka luennoilla pohdittiin eri uskonnollisia näkemyksiä perin yleisellä tasolla. Hämmästelin aluksi tätä ristiriitaa, mutta ymmärsin pian, että nämä kyseiset opiskelijat tulivat teologisen puolelta. Samoille uskontotieteen luennoille osallistui teologian opiskelijoita, joista osan oli uskonsa pohjalta vaikeaa sulattaa aineen perusopintoja.

Yliopistoruokailu kehittyi selvästi opiskeluaikanani. Aloitin opintoni 1990-luvun alussa ja Fabianinkadulla oli vielä silloin, kaikella kunnioituksella, menneen ajan keittotätejä ja ruoka-annokset läiskäistiin lautaselle kauhalla. Asiat muuttuivat opintojeni edetessä. Salaatit paranivat ja perusruoan oheen tulivat niin sanotut herkkuateriat. Yksittäisenä muutoksena mieleeni jäi kuitenkin valkosipulivoin rantautuminen opiskelijaruokaloiden tarjontaan.