Olin juuri valmistumassa maisteriksi (tai silloisen käytännön mukaan filosofian kandidaatiksi), kun menin naimisiin ja muutin Varsinais-Suomeen maatalon emännäksi – helsinkiläisten ystävien ja sukulaisten tyrmistykseksi. Väitöskirja että-lauseista ja partisiippirakenteista ei kahden pikkutyttären äidiltä ottanut syntyäkseen. Onneksi uuden kotikunnan kunnanjohtaja soitti ja tarjosi töitä. Minusta tuli Merimaskun ensimmäinen – ja valitettavasti myös viimeinen kulttuurisihteeri.

Rakastin työtäni. Sain aloittaa pienen saaristokunnan kulttuuritoimen kehittämisen tyhjästä ja kotiäitinä viettämieni vuosien jälkeen pursuin ideoita. Tuntui myös tärkeältä tehdä työtä, jossa saattoi tarjota sisältöä, iloa ja elämyksiä ihmisten elämään. Vaikka kunnan varat etenkin 1990-luvun alun laman aikaan olivat vähissä, kulttuuripalvelut olivat kaikkien ulottuvilla eikä ajateltu taiteen ja kulttuurin hyötynäkökohtia. Silloin pidettiin itsestään selvänä, että kulttuuri kuuluu kaikille.

Suomen liittyminen EU:iin oli lottovoitto maaseudun kulttuurille. Yhtäkkiä oivallettiin, että kulttuurilla on merkitystä paikallistalouden elvyttäjänä ja esimerkiksi matkailuelinkeinon vilkastuttajana, joten moni kulttuurihanke sai rahoitusta EU:n rakennerahastoista. Minäkin halusin hyödyntää uusia rahoitusmahdollisuuksia maaseudun kulttuurin edistämiseksi, joten ryhdyin freelance-tuottajaksi ja erikoistuin kulttuurisisältöisiin aluekehittämishankkeisiin.

Kollegoiden kanssa pohdimme paljon sitä, miten hankkeet voisivat olla sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestäviä. Omasta mielestäni tärkeintä oli tasa-arvoinen vuorovaikutus alueen asukkaiden kanssa ja paikallisen kulttuurin erityislaadun kunnioittaminen. Hyvä esimerkki on Rymättylän seurakunnan ja seurakuntalaisten kanssa EU-rahalla toteuttamamme Rymättylän Pyhä Jaakob -niminen ”kulttuurimatkailuhanke”, joka huipentui pyhiinvaellukseen Turusta Rymättylään, Santiago de Compostelan esikuvan mukaan. Hankkeen myötä rymättyläläisten tieto omasta kotikirkosta ja sen yhteyksistä eurooppalaiseen kulttuuriperintöön syveni.

Volter Kilpi -kirjallisuusviikon käynnistäminen ja tuottaminen kuului rakkaimpiin hankkeisiini. Jokakesäisen kirjallisuusviikon ajaksi Kustavi täyttyy kirjallisuudesta ja kulttuurista kiinnostuneista ihmisistä, jotka haluavat seurata yleisöluentoja, nähdä Yövieraat-teatterin Kilpi-dramatisointeja ja retkeillä saaristomaisemissa. Tunnelma on lämmin, ja meri kimaltelee auringossa. – Yksi Volter Kilpi -kirjallisuusviikko -hankkeen tavoitteista oli se, että kustavilaiset itse tuntevat Volter Kilven ja hänen tuotantonsa omakseen. Siinäkin onnistuimme.

Opin paljon sekä taiteesta että taide- ja kulttuuripolitiikasta myös toimiessani 12 vuotta Varsinais-Suomen taidetoimikunnan jäsenenä, viimeiset kolme vuotta myös puheenjohtajana. Pääsihteerin ja läänintaiteilijoiden intohimoinen ote työhön kompensoi määrärahojen vähyyttä, mutta silti taiteilija-apurahojen niukkuus suretti. Taidetta ei synny ilman taiteilijaa ja taiteilijan työtä!