Ylioppilaskirjoitusten jälkeen jouduin miettimään vuoden ennen kuin uskaltauduin opiskelemaan suomea, mutta sitten yliopisto-opintojen aloittaminen tuntuikin hienolta. Approbaturiin kuuluvilla äänne-, muoto- ja lauseopin luennoilla sain heti kokea suuria elämyksiä oivaltaessani kielen ilmiöiden lainalaisuuksia, sellaisia, joista kouluopetuksessa ei ollut puhuttu halaistua sanaa. Pian aloitin myös yleisen kielitieteen opinnot.

Oivalluksien hetket tuottivat iloa koko opiskeluajan. Harmi vain, että en ehtinyt niistä kunnolla nauttia, sillä opintojani haittasi täydellisyyden tavoitteleminen. En voinut mennä tenttiin, jollen osannut ulkoa kaikkia tenttikirjoja enkä jättää seminaarityötä, ellen ollut viilannut jokaista pilkkua tuntikausia. Jälkeen päin ymmärrän, miten surullista ja kuluttavaa se oli.

Osallistuin monena kesänä suomen kielen laitoksen ja Kotuksen yhdessä järjestämään kenttätyöretkeen, joka tuntui aina yhtä suurelta seikkailulta. Maaseudun ihmiset ja näiden kielenparsi tulivat kaupunkilaistytölle aivan uudella tavalla tutuksi. Ja nuorena sitä jaksoi vaikkapa Leppävirralla tai Kangasnimellä ensin kiertää pitkän päivän talosta taloon paikannimiä keräämässä ja sitten illalla käydä lavatansseissa tai valvoa kesäyötä assareiden ja opiskelutoverien kanssa!

Kun graduni oli valmis ja tutkinnosta puuttui enää muutama pikku tentti, Silva Kiuru tarjosi minulle lehtorin viransijaisuutta suomen kielen laitoksella. Mutta hääpäivä oli jo sovittu ja vauvakin tulossa – ja rikas elämä odotti aivan toisaalla.