Parhaat hetkeni Helsingin yliopistossa liittyvät yhteiseen toimintaan eri ihmisten kanssa: opiskelijoiden, opettajien, jatko-opiskelijoiden, kollegoiden, hallintoväen. Olen nauttinut opetuksesta ja opiskelijoiden ohjauksesta, jossa jatkuvasti itse oppii jotakin. Yhdessä kirjoittaminen kollegoiden kanssa on myös ollut antoisaa.

Olen myös viihtynyt hallinnon tehtävissä, jotka ovat antaneet uusia näkökulmia elämään yliopistossa. Tällä hetkellä olen johtajana Suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitoksessa. Parasta siinä on yhteistyö laitoksen ja tiedekunnan asiantuntevien ammattilaisten kanssa sekä se, että olen edes päällisin puolin tutustunut monikielisen laitoksen oppiaineisiin ja ihmisiin.

 

Eräs merkityksellinen muisto Helsingin yliopistossa sijoittuu opiskeluaikaani. Aloittelin väitöskirjani kirjoittamista pohjoismaisten kielten oppiaineeseen. Keräsin aineistoa, mutta metodinen näkökulma oli sumun peitossa. Kävin samanaikaisesti yleisen kielitieteen lehtorin Orvokki Heinämäen semantiikan ja pragmatiikan luennoilla, joilla hän esitteli muun muassa niitä periaatteita, joihin vuorovaikutuksen yleensä katsottiin nojaavan.

Kuunnellessani hänen selvitystään Paul Gricen keskustelun pelisäännöistä tajusin saaneeni työkaluja 1600-luvun ruotsissa kehittyneeseen merkityksen muutokseen. Tämän ymmärtämiseen meni tosin viikkoja ja kuukausia, mutta muistan vieläkin sen yhden luennon ja surinan korvissani sillä hetkellä, jolla konkreettisesti tunsin saaneeni ahaa-elämyksen. Ajattelen suurella kiitollisuudella ja lämmöllä lehtori Heinämäkeä, joka omalla tietämyksellään avasi minulle silloin täysin uuden ja tuntemattoman kielitieteen osa-alueen.