Ensiksikin: Kuka olen ja mitä teen? Työnantajani armosta olen ainakin ulospotkimiseeni saakka saksan kielen ja Itävallan kirjallisuuden lehtori.
Näin Georg Gimpl aloitti vastaamaan haastattelussa, joka opiskelijatoverillani Mikael Bertuksella ja minulla oli kunnia tehdä alkuvuodesta 2014.
Sinä päivänä, jolloin tuo mies poistui keskuudestamme, olimme ainejärjestömme matkalla Frankfurtin kirjamessuilla. Matkalla puhuimme tietenkin paljon opinnoistamme ja aineestamme, kuten tyypillistä on, kun joukko opiskelijoita kokoontuu. Ei ole siis sattumaa, että myös Georg Gimpl mainittiin useita kertoja, vaikka emme tienneetkään ennen kuin vasta viimeisen matkapäivän aikana, mitä oli tapahtunut. Oikeastaan hänestä oli tapana puhua aina, kun Helsingin yliopiston germaanisen filologian opiskelijat kokoontuivat yhteen, sillä jokaisella meistä – myös heillä, jotka olivat tavanneet miehen vain kerran – oli hänestä mielipide. Hänellä oli nimittäin ainutlaatuinen kyky tehdä vaikutus ja jäädä mieleen pysyvästi.
Uskoakseni haastattelumme paljasti ainakin jotain siitä, miksi tuo mies siinä onnistui, sillä siinä hän itse eritteli tavoitteensa työssään seuraavasti:
Lehtorina ja opettajana näkisin itseni kaikista mieluiten:
asiani osaavana
Kaikki Gimplin kanssa töitä joko kollegana tai opiskelijana tehneet ovat varmasti samaa mieltä siitä, että hän osasi asiansa niin opettajana kuin tieteilijänäkin. Ennen kaikkea kirjallisuudesta hän tiesi kaiken – ja jos ei tiennyt, oli hän siitä vieläkin kiinnostuneempi ja otti asioista välittömästi selvää. Ei, hän ei ainoastaan osannut asiaansa, vaan oli todellinen germaanisen filologian teräsmies. Siitä ei ole epäilystäkään.
innostavana: Sellaisena henkilönä, joka onnistuu herättämään innostusta ja mielenkiintoa alaamme kohtaan;
myös sosiaalisesti taitavana: toivottavasti en ole opettajana ja esiintyjänä mikään homeinen tylsimys. Opetuksen pitäisi aina olla myös viihdyttävää.
Georg Gimpl taisi hiukan pelottaa osaa opiskelijoista – vähintäänkin nyt fukseja, ellei myös joitakin vähän vanhempiakin opiskelijoita. Heille hän esiintyi miehenä, joka oppiaineemme henkilökunnasta ainoana vaati itseään teititeltävän. Opettajana, joka luennoi hirmuista vauhtia paksulla Itävallan-saksallaan niin, että moni kuulija tippui kärryiltä jo ensimmäisen virkkeen aikana. Tieteilijänä, jolla oli ilmeisesti edelleen iästään huolimatta loputtomasti sekä energiaa että erittäin vahvoja mielipiteitä, joita hän oli valmis esittämään turhia epäröimättä.
Tämän ensivaikutelman takana oli kuitenkin äärimmäisen intohimoinen mies, joka rakasti tiedettä, tutkimusta ja kirjallisuutta. Hänellä oli vielä 40 työvuoden jälkeen huikean paljon ajatuksia ja sanottavaa, muttei aikomustakaan hidastaa.
Opetustyössään hän halusi ennen muuta, että myös opiskelijat ymmärtäisivät kirjallisuuden ja tieteen hienouden ja pääsisivät nauttimaan siitä samalla tavalla kuin hänkin. Tätä Gimpl toteutti esimerkiksi siten, että hän pyrki aina tekemään luennoistaan mahdollisimman kiinnostavia ja viihdyttäviä, suorastaan eräänlaisia performansseja. Jokaisella Gimplin tavanneella opiskelijalla on omat Gimpl-anekdoottinsa. Kuinka hän kesken luennoimisen lähti seikkailemaan jollekin huikaisevalle sivujuonteelle, joka oli juuri juolahtanut hänen mieleensä, ja sitten täysin yllättäen osoitti jotakuta pahaa-aavistamatonta opiskelijaa sormellaan ja kysyi ”Verstehen Sie?”. Tai kuinka hän eläytyi vaikkapa Heinrich Heinen Kankurit-runoon niin, että heilutti peräti kaksia silmälaseja kiivaasti ilmassa.
Jos sattui saamaan tilaisuuden käydä hänen kanssaan edes lyhyen keskustelun kirjallisuudesta, Gimplistä paljastui äkillisesti huikaiseva keskustelukumppani ja ystävä, joka ei vain osannut avata mitä tahansa kirjallisuuden osa-aluetta tai analysoida sitä syväluotaavasti, vaan myös kuunnella ja arvostaa toisen ajatuksia ja mielipiteitä.
Lisäksi tämä tieteen teräsmies halusi aina tarjota täysin uusia kursseja kiintoisiin ja erikoisiin aiheisiin liittyen, mikä oli hänelle kunnia-asia aina poismenoonsa saakka. Eläkepäiviään varten hänellä oli tiedossa kunnianhimoinen projekti, rakkaan kotikylänsä ikuistaminen digitaaliseen muotoon.
Ja ennen kaikkea minun pitäisi ottaa opiskelijat vakavasti, ellei suorastaan rakastaa heitä.
Olin itse proseminaariryhmässä, josta tuli Georg Gimplin viimeinen. Aluksi en uskonut lainkaan, että kykenisin kirjoittamaan oikeasti validia ja vakavasti otettavaa tieteellistä tekstiä, mutta Gimpl oli aina niin innoissaan, että hänen energiansa ja innostuksensa tarttui ikään kuin väkisin. Hänen kritiikkinsä oli kärkevää mutta aina aiheellista ja olennaisiin asioihin keskittyvää. Alun itsetunto-ongelmistamme huolimatta, hän motivoi meitä orastavina tieteilijöinä ja luotsasi meidät loppujen lopuksi hienoihin tuloksiin. Siitä olen hänelle ikuisesti kiitollinen.
Näiden parametrien mukaisesti mittaan omia onnistumisiani ja epäonnistumisia.
Uskon opiskelijatovereideni yhtyvän mielipiteeseeni, kun sanon Georg Gimplin onnistuneen näissä tavoitteissaan. Hän oli kuin germaanisen filologian Verkörperung, kaiken sen ruumiillistuma, mitä oppiaineemme ja tiede ylipäätään parhaimmillaan ovat – puhdasta innostusta, uteliaisuutta, osaamista ja rakkautta jotain kohtaan. Kenenkään ei olisi tarvinnut pelätä Georg Gimpliä. Vaikka saattoikin kestää hetken ennen kuin hänen perässään pysyi, oli tämä ehdottomasti vaivan arvoista. Hän halusi ainoastaan innostaa muita, sillä oli itse niin innostunut.
