Aalto yliopiston Ida Martelan ja Jaakko Korhosen tekemä henkilöhaastattelu Esa Saarisesta.
Kerro yliopistourasi alusta, milloin aloitit opinnot, miten päädyit jatko-opiskelijaksi, mistä kaikki sai alkunsa?
Hain opiskelemaan teoreettista filosofiaa Helsingin yliopistoon. Kun sain kirjeen kesällä 1972, että minut oli hyväksytty, oli se siihenastisen elämäni jättiläishetki. Tuntui että rintani pakahtuu. Muistan tänäkin päivänä sen hetken lapsuudenkodissani Hyvinkäällä, kun pitelin tärisevin käsin tuota pientä hyväksymiskirjettä, oikeastaan lappusta.
Vaikka olin lukiossa pärjäillyt paremmin vain joissain yksittäisissä aineissa, yliopisto-opintoni etenivät tohtoritutkintoon hirmuisella vauhdilla. Tähän vaikutti keskeisesti 70-luvun alun Filosofian laitoksen huikean kohottava ja monipersoonainen ilmapiiri ja sinne keskittynyt järisyttävä älyllinen luomisvoima. Yhdellä käytävällä olivat tutkijaprofessori Jaakko Hintikka, akateemikot Oiva Ketonen ja G.H. von Wright, etäämpänä ruotsinkielisen filosofian hiukan pelottava professori Erik Stenius, ja nuoremman polven supertyypit Ilkka Niiniluoto, Simo Knuuttila, Lauri Carlson ja Vexi Rantala. Jan von Plato oli myös siellä ja pian myös Ingmar Pörn. Se oli useamman suurhahmon säkenöivä yhteisö, joka antoi tilaa myös nuoremmille. Hintikan vaikutus oli aivan valtava, mutta myös muiden. Nämä vuodet 1970-luvulla Hintikan ryhmässä ovat oman elämäni yksi ihmeellinen onnen vaihe.
Miten urasi eteni väitöskirjasi valmistumisen jälkeen? Kuinka pitkään urasi Helsingin yliopistolla kesti? Millaisia vaiheita siihen kuului?
Pitkän aikaa elämääni Helsingin yliopistolla saatteli miltei taianomainen idylli. Yhteisömme oli kannustava, liberaali, inspiroiva ja älyllisesti pelkäämätön. Me nauroimme paljon. Kaikki työskentelivät laitoksella ja vietimme aikaa yhdessä. Vanhat akateemikot antoivat laitokselle tarunomaista hohtoa. Hintikka oli maailmankuulu ja myös Stanfordissa professorina. Olin teoreettisen filosofian yliassistentti Ilkka Niiniluodon alaisuudessa ja samalla erittäin lähellä akateemikko Ketosta, josta oli tullut perheystävämme. Ketosen no-nonsense lähestymistapa ja hänen kirjoituksensa olivat tärkeä sytyke omalle myöhemmälle uralleni soveltavassa filosofiassa. En voi kyllin ylistää silloisia kollegoita, opettajia ja ystäviä.
Miten päädyit nykyiseen työhösi Aalto-yliopistoon?
1990-luvulla ilmapiiri Helsingin yliopiston Filosofian laitoksella vähitellen muuttui. Vaikka yhteistyöni Ilkan kanssa sujui yhtä hyvin kuin aina, kummia tihkui vastaan etäämpää. Varsinkin yritysyhteistyöni ärsytti joitain kollegoitani, ehkä myös medianäkyvyyteni, joka olikin melkoista. Päätin jäädä pois, koska ajattelin, etten tarvitse mitään yliopistoa: pystyin elättämään itseni oman yritykseni kautta. Mutta jäätyäni pois Raimo Hämäläinen, joka oli vanhoja tuttujani ja Otaniemen superproffa, ehdotti, että tulisin Teknilliseen korkeakouluun. Ehdotus oli henkeäsalpaava. TKK:lla ei ollut filosofian professuuria, mikä inspiroi. Olin muutoinkin innostunut insinööreistä yritysyhteistyöni kautta. Pointtina oli kehittää soveltavaa filosofiaa, joka auttaisi insinöörihenkisiä käytännön toimijoita heidän pyrkimyksissään parantaa maailmaa. Raimon käynnistämä aloite oli ratkaiseva käänne. Sain vapaat kädet tehdä sellaista filosofiaa, mitä halusin - elämänfilosofiaa, joka auttaa ihmisiä heidän omilla ehdoillaan ja kohti kukoistusta. Alusta lähtien Otaniemen insinööriyhteisö otti minut avosylin vastaan, ja se on jatkunut tähän päivään. Raimon kanssa olemme kehittäneet systeemiälyn käsitteen nimikkeenä kokonaisuuksissa onnistumiselle.
Olet urasi aikana tehnyt yhteistyötä lukuisten tutkijoiden ja professorien kanssa, mainitse heistä joitakin sinulle mieleenpainuvimpia.
Yhteistyö on ollut yksi elämäni kulmakiviä. Kaikkein tärkein vaikuttavuuskenttä on ollut vuorovaikutus Pipsan kanssa. Kun rakastuin häneen 1983, maailma avautui minulle uusin sävyin ja syvyyksin ei ainoastaan yksilönä, vaan nimenomaan myös filosofina. Se painotus, että filosofialla ei ole pointtia, jos se ei liity todellisten ihmisten todelliseen elämään, oli alkuperäisesti Pipsan. Tämän majesteettivaikuttajan jälkeen tulee suuri joukko superlatiivisia hahmoja, joista olen vaikuttunut ja joita edelleenkin miltei idolisoin. Rakastan ystäviäni, ihmisyyttä, jonka he ovat vieneet äärirajoille. Koen syvää kiitollisuutta, että olen saanut tulla tuntemaan niin valtavia ihmisiä niin monia ja niin monenlaisia - Rosa Liksomista Leif Segerstamiin, M.A. Nummisesta Jorma Uotiseen, Jörn Donnerista Pentti Kouriin, Kirsti Paakkasesta Ari Vataseen. Peltolan Heikin kanssa loimme valtavia yleisötilaisuuksia ja Heikki oli tukenani myös Pafos-seminaarissa alkuvuodet. Ulkomaiset yhteistyöni ovat oma lukunsa. Aloin uskoa yhä enemmän omaan tyyliini filosofina, kun raskaimman sarjan supertähdet nobelisti Edmund Phelpsistä Harvardin Howard Gardneriin ja positiivisen psykologian perustajiin Martin Seligmaniin ja Barbara Fredricksoniin ottivat lähestymistapani vakavasti.
Yhteistyöni itseäni nuorempien kanssa on ollut yksi keskeinen rikaste. Esimerkiksi ex-oppilaani Sara Heinämaa, Heidi Liehu, Pekka Himanen, Mauri Ylä-Kotola, Eva Maria Korsisaari ja Frank Martela ovat loistavia itsenäisiä ajattelijoita, ja olen ylpeä siitä että olen saanut olla heidän kanssakulkijansa vähän matkaa.
Yliopiston ulkopuolella sinulla on maineikas ura myös yritysmaailmassa. Kerro siitä jotain.
Kaikki käynnistyi Ensio Miettisen puhelusta joululomalla 1988. Hän oli lukenut kirjani Erektio Albertinkadulla ja ilmoitti, että teoksen liikkeenjohdolliset seuraukset ovat niin mullistavia, että minun pitää heti lomien jälkeen tulla puhumaan Enston avainjohtajille. Itse en ollut tietoinen mistään kirjani liikkeenjohdollisista seurauksista. Mutta näin alkoi yhteistyö, joka avasi silmäni sovelletun filosofian ja ihmisuskoisen otteen mahdollisuuksille yritysmaailmassa ja johtamisessa.
Toisaalta olin tutustunut Pentti Kouriin ja edelleen hänen kauttaan Jorma Ollilaan pian sen jälkeen, kun hänestä oli tullut Nokian toimitusjohtaja. Nokian nousu oli alkanut ja sain vastakaikua ihmisuskoisuuden ajatuksilleni. Tutustuin Matti Alahuhtaan, joka heti tarttui ideoihini. Pian pidin koulutuksia ympäri maailman osana yhtä suomalaisen teollisuushistorian suurinta ihmettä.
Miten Pafos-seminaari sai alkunsa?
Pafos-seminaari alkoi sattumalta vuonna 1995, kun eräät yhteistyökumppanini ehdottivat, että pidettäisiin koulutus jossakin lomamaisessa kohteessa. Ideana oli irrottaa paikanvaihdoksella ihmisten ajattelua avoimemmaksi. Näin päädyimme Pafokselle. Alusta lähtien tuntui, että koko asetelmassa oli jotakin maagista. Yksilön ajattelulle on hyödyllistä, kun ympärillä on erilaisia ihmisiä, jotka myös ajattelevat. Ja kun tilanne jatkuu hyväntahtoisen toiveikkaana, inspiroivana ja kohottuneen reflektiivisenä päivästä toiseen, syntyy myönteinen kierre. Elämänfilosofisena pyrkimyksenä Pafos-seminaari on mielestäni parasta, mitä olen saanut aikaan.
Miten valmistaudut luentoihin?
Tärkeintä on luoda lataus ja oikea energia. Tätä palvelevat luentoaineistot, esimerkit, teoriat ja käsitteet, joiden täytyy elää juuri sillä kertaa juuri sille yleisölle ja myös itselleni. Yritän virittää hereille herkkyyteni, jotta tilanne olisi elävä. Luennon perinteinen materiaali, esimerkiksi kalvot, ovat vain partituuri, josta lähdetään liikkeelle.
Miten näet filosofian tarkoituksen ja tehtävän?
Minusta filosofian tehtävänä on palvella parempaa elämää paremman ajattelun kautta. Filosofin velvollisuus on luoda tilanteita, missä ihmiset voivat käynnistää omat reflektiiviset muskelinsa, herkistyä merkityksille ja oivaltaa jotakin olennaista elämästä ja ihmisenä olemisesta. Omalta osaltani pidän luentoja tärkeämpänä vaikutusalustana kuin kirjoittamista. Painopiste on osallistujan ajattelun liikkeessä, kehityksessä ja vahvistumisessa ihmisenä. On luotava tilaisuuksia ihmisille ajatella vapautuneesti, inspiroituneesti ja moniulotteisesti. Siten voi syntyä tilanteita, jossa osallistuja löytää väyliä oman ihmisyytensä ihmeeseen tavalla,väyliä omaan ihmisyytensä ihmeeseen tavalla, joka kantaa eteenpäin.
