Eino Jutikkala valmistui ylioppilaaksi Turun suomalaisesta lyseosta vuonna 1926 ja jatkoi opiskelua Helsingin yliopistossa. Historia ei tuolloin ollut hänen kiinnostuksensa kohteena vaan tavoitteena oli ammatti tilastojen parissa. Ensimmäiset vuodet kuluivatkin kansantaloustieteen opintojen parissa. Tavoite oli ilmeisesti muodostunut jo nuorena, sillä Jutikkalalla sanotaan olleen luontaista kykyä ja kiinnostusta numeroihin ja tilastoihin.  Kuulusteltaessa hän muisti helposti kartoista paikkojen nimet sekä paikkoihin liittyvää numerotietoutta, kuten pinta-aloja ja asukaslukuja. Taito ei myöhemmällä iällä hävinnyt, vaan hän käytti sitä taidokkaasti hyväkseen historiantutkimuksen puolella.

Pääaineen vaihdon taustalla oli osittain syynä kansantaloustieteen professorin kiireet, mistä johtuen Jutikkala ei ollut tyytyväinen saamaansa opetukseen. Historian oppiaineen puolella hän tutustui professori Gunnar Suolahteen, joka innostui ottamaan Jutikkalan oppilaakseen. Suolahden opetukset muun muassa uuden sosiaali- ja kulttuurihistorian saralla kiinnostivat Jutikkalaa, ja hän päätyi tutkimaan Suolahden vaikutuksesta uransa alkupuolella maaseutua ja talonpoikia hieman perinteikkäämmäksi katsotun suurmies- ja poliittisen historian sijaan.

Jutikkala väitteli tohtoriksi vuonna 1932 teoksellaan Suomen kartanolaitoksen historiasta. Teoksen laajuuden vuoksi se julkaistiin kahdessa osassa, joista ensimmäinen oli varsinainen väitöskirja. Väitöstilaisuutta seurasivat tuotteliaat vuodet, jolloin hän ehti käsitellä eri paikallishistorioita kuin myös postilaitoksen historiaa. Hänen päätyökseen luettu Suomen talonpojan historia ilmestyi vuonna 1942. Teos on saavuttanut klassikon aseman suomalaisessa historiankirjoituksessa. Siitä on tehty uusia, myös asiasisällöltään, muokattuja painoksia.

Ahkera ja hyvin tehty tutkimustyö palkittiin sotien jälkeen Helsingin yliopistossa ylimääräisellä professuurilla niin Suomen historian puolella kuin hieman myöhemmin myös taloushistorian puolella. Kutsu varsinaiseen professorin virkaan tuli vuonna 1954 Suomen historian puolelle. Professuurin ohella Jutikkala ehti tehdä myös uutta tutkimusta sekä toimia tiedekunnan johtotehtävissä niin varadekaanina kuin dekaaninakin. Tutkimuksen puolella hän ei koskaan kokonaan hylännyt talonpoikaisväestöä vaan siirtyi tutkimuksissaan katsomaan talonpoikaisväestöä pohjoismaalaisessa kontekstissa. Pääasialliset tutkimuskohteet löytyivät sotien jälkeen kuitenkin enemmän kaupunkihistorian puolelta. Hän kirjoitti Turun ja Tampereen historiaa ja osallistui myös Helsingin kaupungin historiahankkeisiin.

Eino Jutikkala eläköityi professorin virasta vuonna 1974, mutta jatkoi historian parissa aina kuolemaansa asti joko itse kirjoittaen artikkeleita, lukemalla uusinta tutkimusta tai osallistumalla seminaareihin. Hän pysyi naimattomana koko elämänsä ajan. Jutikkala ehti nähdä Keijo K. Kulhan kirjoittaman elämänkertansa julkaisun vuonna 2006 sekä piti vielä luentoja saman vuoden syksyllä. Eino Jutikkala menehtyi 22. joulukuuta.

Lähteet:

• Wikipedia, ”Eino Jutikkala”. Wikipedia-verkkojulkaisu.
• Päiviö Tommila, ”Jutikkala, Eino”. Kansallisbiografia-verkkoartikkeli.  Luettu 4.5.2015.
• Päiviö Tommila, ”Vuosisadan akateemikko ja akateemikon vuosisata”. Suomalainen tiedeakatemia-verkkosivusto.  Luettu 5.5.2015.
• Pertti Haapala, ”Eino Jutikkala (1907-2006). Talonpojan historian kirjoittaja”, teoksessa Suomalaisia tieteen huipulla (toim. Tapio Markkanen, Allan Tiitta ja Paula Havaste). Gaudeamus: Tallinna 2014.