Eino Jutikkalan työ historiantutkijana oli erittäin ripeää, mutta huolellista ja tunnollista. Hän oli yleensä ensimmäisten joukossa valmiina ja usein hyvissä ajoin ennen määräaikaa. Hänen sanotaankin julkaisseen 30-vuotiaaksi tultuaan enemmän kuin moni oli ehtinyt elämänsä aikana. Myös muissa kuin omissa tutkimuksissaan hän piti vauhtia yllä.

Yksi ensimmäisistä isomman luokan työtehtävistä oli toimia toimitussihteerinä Suomen kulttuurihistoria-teosten parissa. Projektia johti ensin Gunnar Suolahti, mutta hänen kuoltua äkillisesti vetovastuu siirtyi toiselle kulttuurihistorian voimahahmolle Väinö Voionmaalle. Todellinen tahdinlyöjä oli kuitenkin Jutikkala, jonka kerrotaan välillä jopa odottaneen kirjoittajan vieressä käsikirjoitusliuskan valmistumista. Myös opiskelijat kokivat ajoittain Jutikkalan kärsimättömyyden ja antoivatkin hänelle lempinimen ”Hoppu-Heikki” tai pelkkä ”Hoppu”. Opiskelijat kuitenkin arvostivat Jutikkalaa, ja hän oli pidetty luennoitsija niin opiskelijoiden keskuudessa kuin yliopiston ulkopuolellakin.

Päiviö Tommila luonnehtii Jutikkalaa: ”Luennoitsijana Jutikkala oli loistava, tentaattorina vaativa, seminaarien pitäjänä perusteellinen, töiden ohjaajana tieteellistä tarkkuutta tähdentävä, esimiehenä luotettava. Ystävilleen hän järjesti ikimuistoisia historiallisia illallisia. Emmekä saa unohtaa hänen rakastamaansa mahjong-peliä.”

Ripeällä otteella tehdyt työt mahdollistivat sen, että Jutikkala pystyi olemaan mukana monenlaisissa projekteissa. Hän oli mukana vaikuttamassa erillisen Paikallishistoriallisen Toimiston syntyyn, joka perustettiin varmistamaan paikallishistorioiden laatua. Jutikkala toimi johtokunnan jäsenenä ja puheenjohtajana. Jutikkala oli tuttu näky myös muiden tieteellisten seurojen jäsenenä sekä esimiehenä.

Jutikkala vaikutti pitkään Historiallisen Aikakauskirjan toimituksessa ja sen päätoimittajana. Hän oli myös mukana aloittamassa ja kirjoittamassa artikkeleita Kansallisbiografia-projektiin, vaikka varsinkin uran alkuvaiheessa karsasti henkilöesittelyjä.

Eino Jutikkalan työn laatu tunnustettiin monin tavoin. Hänelle myönnettiin neljä kunniatohtoriutta, neljässä eri yliopistossa, minkä lisäksi hän sai akateemikon arvonimen vuonna 1972 yhtenä ensimmäisistä. Ensimmäisen kunniatohtoriuden hän sai Helsingin yliopiston valtiotieteelliseltä tiedekunnalta vuonna 1956, mikä tarkoitti sitä, että hän oli paikalla myös 50 vuotta myöhemmin vastaanottamassa riemukunniatohtorin arvonimeä.

Lähteet:

• Wikipedia, ”Eino Jutikkala”. Wikipedia-verkkojulkaisu. Luettu 4.5.2015.
• Päiviö Tommila, ”Jutikkala, Eino”. Kansallisbiografia-verkkoartikkeli. Luettu 4.5.2015.
• Päiviö Tommila, ”Vuosisadan akateemikko ja akateemikon vuosisata”. Suomalainen tiedeakatemia-verkkosivusto.  . Luettu 5.5.2015.
• Pertti Haapala, ”Eino Jutikkala (1907-2006). Talonpojan historian kirjoittaja”, teoksessa Suomalaisia tieteen huipulla (toim. Tapio Markkanen, Allan Tiitta ja Paula Havaste). Gaudeamus: Tallinna 2014.
• Lainaus: Päiviö Tommila, ” Vuosisadan akateemikko ja akateemikon vuosisata”.