Edwin Johan Hildegard Linkomies (Flinck vuoteen 1928)
22.12.1894, Viipuri – 8.9.1963, Helsinki
Filosofian kandidaatti 1913 (latina sekä yleinen historia, filosofia ja kreikka), Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto
Filosofian tohtori 1923, Helsingin yliopisto
Oikeustieteen kunniatohtori 1963, Helsingin yliopisto
Roomalaisen filologian dosentti 1921–1923, Helsingin yliopisto
Rooman kirjallisuuden professori 1923–1963, Helsingin yliopisto
Vararehtori 1932–1943, rehtori 1956–1962 ja kansleri 1962–1963, Helsingin yliopisto
Kansanedustaja 1933–45, eduskunnan 2. varapuhemies 1939–43, pääministeri 1943–1944.
Toimi mm. Helsingin kaupunginhallituksessa, Sibelius-Akatemian johtokunnan puheenjohtajana ja Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtajana.
Edwin Linkomiehen poliittinen ura sai alkunsa vuonna 1918, kun Kansallinen Kokoomus perustettiin ja hänet valittiin sen pää-äänenkannattajan Uuden Suomen johtokuntaan. Siellä hän sai kosketuksen sekä puolueen että lehden ideologisiin suuntaviivoihin. Tuona aikana hänen poliittiset näkemyksensä kehittyivät ja Linkomies näki kommunistien ohella myös sosiaalidemokraatit uhkana Suomen turvallisuudelle.
Vuoden 1933 eduskuntavaaleissa Linkomies oli puolueen ääniharava koko maassa, keräten lähes 5 800 ääntä. Vaikka hän oli aiemmin ajanut tiukkaa oikeistolinjaa ja saanut tukea Lapuan liikkeeltä, hän pyrki vaaleja seuraavana talvena 1933–1934 irtautumaan IKL:n ja muun oikeiston äärimmäisistä mielipiteistä.
Linkomiehen poliittinen pelisilmä tuotti hänelle vuoden 1936 vaaleissa jälleen suuren äänisaaliin. Hän oli jälleen puolueen ääniharava, tällä kertaa yli 7 200 äänellä. Huolimatta vaalimenestyksestä Linkomies ei kyennyt nousemaan puolueen johtoon; osittain siitä syystä, että väistyvä puheenjohtaja J. K. Paasikivi ei luottanut mieheen, jonka poliittinen linjanveto vaihteli.
Viimeisissä sotaa edeltävissä vaaleissa 1939 Linkomies sai jälleen runsaasti ääniä ja kokoomus menestyi hyvin. Kokoomus kutsuttiin mukaan hallitusneuvotteluihin, mutta kokoomus jäi jälleen hallituksen ulkopuolelle. Tähän on osaltaan voinut vaikuttaa Linkomiehen epäilevä suhtautuminen sosiaalidemokraatteihin. Hallitukseen päätyi kuitenkin kaksi kokoomuslaista ammattiministeriä, joista toista (Paasikivi) Linkomies oli itse ehdottanut. Talvisodan aikana Linkomiehestä tuli jo käytännössä puolueen johtohahmo, mutta vasta pääministeriksi noustuaan hänestä tuli puolueen puheenjohtaja.
Linkomies oli rauhanpolitiikan kannattaja ja ennen talvisodan puhkeamista uskoi neuvotteluiden tuovan ratkaisun. Sodan näyttäessä todennäköiseltä hän oli valmis hyväksymään ankaratkin rauhanehdot, jotta se voitaisiin välttää. Talvisodan jälkeen Linkomies suhtautui neuvottelujen mahdollisuuksiin realistisemmin ja kannatti luottamuksellisten suhteiden rakentamista Saksaan. Jatkosodan syttyessä Saksan suuntaan oli ehditty muodostaa uusia kosketuskohtia ja näin jatkosodan syttyessä Suomella oli voimakas liittolainen. Hyvät lähtökohdat saivat Linkomiehen haaveilemaan Suur-Suomesta.
Hyvät suhteet Saksaan olivat Suomelle elinehto jatkosodassa, mutta sekä Linkomies että presidentti Risto Ryti, jotka olivat tutustuneet jo 1910-luvulla Rauman nuorsuomalaisissa piireissä, pyrkivät kuitenkin pitämään yllä suhteita muihin länsivaltoihin. Saksan sotaonnen käännyttyä vuosina 1942–1943, ryhtyivät Linkomies ja Ryti valmistelemaan sodasta irtautumista. Linkomies ajoi Rytin uudelleenvalintaa presidentiksi, minkä jälkeen Ryti ryhtyi puolestaan ajamaan Linkomiestä pääministeriksi. Linkomies nimitettiinkin pääministeriksi 5.3.1943.
Ensimmäinen todellinen askel kohti rauhaa otettiin marraskuussa 1943, kun Ruotsin välityksellä avattiin neuvotteluyhteys Neuvostoliiton kanssa. Rauhanehdoista neuvoteltiin Moskovassa maaliskuussa 1944. Lopputuloksena syntyi kuitenkin sellaiset rauhanehdot, joihin Linkomiehen hallitus ei voinut suostua. Kariutuneiden neuvotteluiden jälkeen Neuvostoliitto käynnisti suurhyökkäyksen kesäkuussa 1944. Kesäkuun lopulla rauhantunnusteluihin saatiin tyly vastaus: vain ehdoton antautuminen olisi kelvannut Moskovalle.
Tämän seurauksena Ryti ja Linkomies päätyivät laatimaan Saksan kanssa sopimuksen, jossa Ryti henkilökohtaisesti ja siten hänen nimittämänsä hallitus sitoutuivat olemaan Saksan rinnalla sodan loppuun asti. Sopimus takasi asetoimitukset Suomeen, minkä ansiosta Neuvostoliiton hyökkäys torjuttiin ja rauhanehdosta voitiin neuvotella. Sodan jälkeen 1946 Ryti, Linkomies ja muut sopimukseen sitoutuneet tuomittiin sotasyyllisinä vankeuteen, josta Linkomies vapautettiin 1948 ja armahdettiin 1949.
Kansanedustajana Linkomies korosti koulutuksen merkitystä, minkä lisäksi hän ansioitui kansaneläkelain läpiajamisessa ja puolustusmäärärahojen korottamisessa sotia edeltävänä aikana. Pääministerinä hän torjui johdonmukaisesti ehdottoman antautumisvaatimuksen sekä ankarat rauhanehdot, säästäen Suomen miehitykseltä ja säilyttäen sen itsenäisyyden.
Edwin Johan Hildegard Linkomies (Flinck vuoteen 1928)
22.12.1894, Viipuri – 8.9.1963, Helsinki
Filosofian kandidaatti 1913 (latina sekä yleinen historia, filosofia ja kreikka), Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto
Filosofian tohtori 1923, Helsingin yliopisto
Oikeustieteen kunniatohtori 1963, Helsingin yliopisto
Roomalaisen filologian dosentti 1921–1923, Helsingin yliopisto
Rooman kirjallisuuden professori 1923–1963, Helsingin yliopisto
Vararehtori 1932–1943, rehtori 1956–1962 ja kansleri 1962–1963, Helsingin yliopisto
Kansanedustaja 1933–45, eduskunnan 2. varapuhemies 1939–43, pääministeri 1943–1944.
Toimi mm. Helsingin kaupunginhallituksessa, Sibelius-Akatemian johtokunnan puheenjohtajana ja Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtajana.
