Daniel Juslenius oli ensimmäinen tunnettu suuri fennofiili. Mentorinsa Johannes Gezelius nuoremman innoittamana hän puhui ja kirjoitti suomalaisuudesta ja suomen kielestä jo opiskeluaikanaan 1700-luvun ensivuosina.

Juslenius debytoi suomalaisuuden puolestapuhujana harjoitusväitöskirjallaan Aboa vetus et nova (Vanha ja uusi Turku) vuonna 1700. Juuri tähän teokseen perustuu suurelta osin Jusleniuksen maine ensimmäisenä suurena fennofiilinä. Esikuvina teokselle olivat Michael Wexonioksen (Gyldenstolpe) vuoden 1650 historiallis-maantieteellinen Suomen kuvaus ja ennen kaikkea Olof Rudbeck vanhemman teos Atlantica.

Juslenius ylisti teoksessaan Suomea ja suomalaisia Atlantican ja laajemman gööttiläisen historiankirjoituksen tradition hengessä. Hän juonsi suomalaisten sukujuuret raamatulliseen Maagogiin. Näin hän halusi rakentaa suomalaisille yhtä suuren ja mahtavan menneisyyden kuin Rudbeck ruotsalaisille.

Harjoitusväitöskirjassaan Juslenius todisteli suomalaisten sukulaisuutta Vanhan Testamentin kansoihin myös muilla raamatullisilla selvityksillä. Suomalaiselle sivistyksellekin hän etsi, ja löysi, muinaisen taustan. Juslenius esitti, että suomalaiset itse asiassa olivat keksineet kirjaimet:

Monet ovat laveasti todistaneet ruotsalaisten oppineen kirjoitustaidon jo ennen roomalaisia. Kirjainten keksijöitä olivat kaikkialla Lapissa ja Pohjanmaalla asuneet kimmeriläiset. […]Kimmeriläiset asuivat pohjantähden alla […] ja he olivat samoja, joita nykyään sanomme kemiläisiksi. Jokainen lapsikin tietää, että kemiläiset ovat suomalaisia.

Pro gradu -tutkielmassaan Vindiciae Fennorum (1703, suom. Suomalaisten puolustus) Juslenius jatkoi suomalaisuuden puolesta kirjoittamista. Nojaten Aristoteleeseen ja Herodotokseen  hän muun muassa vakuutti Suomen karun maaperän ja kylmän ilmaston olleen itse asiassa suomalaisille hyödyksi, toisin kun muilta tahoilta usein väitettiin. Suomalaiset olivat Jusleniuksen mukaan olosuhteiden takia kasvaneet urhoollisiksi ja karaistuneet, niin että heitä eivät vaivanneet monet eteläisempiä kansoja riivaavat taudit.

Professorin virkaanastujaisesitelmässään vuonna 1712 Juslenius palasi raamatullisiin teemoihin. Hän pyrki osoittamaan suomen kielen yhtäläisyyksiä heprean ja kreikan kielten kanssa, ja olikin löytänyt noin 500 suomalaista sanaa, joiden esitti olevan hepreasta peräisin.

Paettuaan isoavihaa Ruotsiin Juslenius piti vuonna 1713 Västeråsin lukiossa virkaanastujaispuheen De miseriis Fennorum (Suomen onnettomuus). Siinä hän valitteli, että ruotsalaisten menettely naapurikansoja kohtaan oli ollut vähintäänkin kyseenalaista ja että Suomen kokemat vaikeudet täten olivat pitkälti ruotsalaisten syytä.

Myöhemmin Juslenius toimi ahkerasti suomalaisuuden ja suomalaisten puolesta muun muassa Porvoon hiippakunnan piispana sekä julkaisemalla ensimmäisen suomen kielen sanakirjan, Suomalaisen Sana-Lugun Coetus (1745). Se sisältää noin 16 000 suomen kielen sanaa, osittain aikaisempien suomen kielellä kirjoittaneiden teoksista, osittain kerättynä Jusleniuksen ympäristöstä.

 

Lähteet

• Reijo Pitkäranta, Juslenius, Daniel (1676–1752), Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Viitattu 16.4.2015.
• Olof Mustelin, Daniel Juslenius, Svenskt biografiskt lexikon -verkkojulkaisu. Viitattu 16.4.2015.
• Päivi Kannisto, Suolatut säkeet. Suomen ja suomalaisten diskursiivinen muotoutuminen 1600-luvulta Topeliukseen, Jyväskylä 1997. Viitattu verkkojulkaisun 2. painokseen 16.4.2015.