Tänä kevättalvena kohdalleni osuivat oikein puheenpitäjän juhlaviikot. Viime kuussa sain puhua osakuntamme 360-vuotisjuhlissa ja nyt pääsen ääneen tässä Pukkiritarikuntamme 60-vuotisjuhlaistunnossa. Kunniatehtäviä kumpikin, kiitos siitä!

Tämän esitelmän aiheeksi sovittiin pukkiveljet ja muisteleminen. Aihe ei ole uusi, sillä huomaan, että näissä esityksissä jo 60-luvulla pukkiveli Iiro Kaikko muisteli pukkien tekemisiä.

Samantapaisia olivat pukkiveljen Martti Lintulahden 80-luvulla ja pukkiveljen Kalle Parkkulaisen 90-luvun alussa pitämät esitelmät kuin myös pukkiveljen Antti Pullisen toissavuotinen esitys ritarikuntamme uudelleenperustajista. Heitähän oli kolmetoista, kaikki jo Suurmestarin seurueeseen siirtyneitä. Itse olen niin vanha, että ehdin kahta lukuun ottamatta kätellä kaikki.

Wiipurilainen Osakuntahan on ritarikuntamme ”emoyhtiö”, joten sallikaa minun ottaa tähän esitykseen osia juuri pitämästäni vuosijuhlapuheesta ja lähestyä tämänkertaista pukkiveliaihetta kertomalla hieman suhteestani tähän meille kaikille rakkaaseen osakuntayhteisöön.

Wiipurilainen Osakunta on ollut minulle kuin toinen koti. Mielessä ailahtaa lämpimästi, kun muistelen tuloani Helsingin yliopistoon ja Wiipurilaiseen Osakuntaan syksyllä 1962.

WiO:n huoneisto oli silloin Uudessa ylioppilastalossa. Osakunnan tiloista henki vastaan turvallinen tuulahdus kotiseudusta. Siellä olivat jo odottamassa koulu- ja armeija-aikaiset tuttavat, ja sinne tulivat tutut kaakonkulman lehdet Etelä-Saimaa ja Ylä-Vuoksi. Kodikkuutta lisäsivät vanhan Marin, Hilma Peipon, voileivät, joita ostettiin hänen tiskiltään.

Erityisen hyvilläni olin uudesta elämänvaiheesta, sillä minun kohdallani opintielle pääsy oli ollut hiuskarvan varassa. Kotikauppalassani Lauritsalassa ei ollut ennen 1950-luvun taitetta oppikoulua. Lauritsalan yhteiskoulu perustettiin kannatusyhdistyksen voimin syksyllä 1953 – muuten samana vuonna kuin Pukkiritarikunta. Kauppalanjohtajana oli 60-luvulla pukkiveli Leo Mether. Hän jäi lajinsa viimeiseksi, kun Lauritsalan kauppala ja Lappeen kunta pakkoliitettiin Lappeenrannan kaupunkiin vuonna 1967.

Olin käynyt jo kansakoulun läpi – kuusi vuotta – menossa jatkokouluun ja sitä myöten töihin Kaukaan tehtaalle, jossa olin ollut jo kesätöissä. Yhdessä vaiheessa esimiehenäni siellä oli rakennusosaston päällikkö, pukkiveli Kauko Rautiainen. Emme tosin silloin tienneet tulevasta pukkiveljeydestämme mitään.

Koulun pääsykokeet olivat syksyllä. Menin yrittämään ja minut hyväksyttiin. Koulunkäynti ei ollut, varsinkaan huipulle asti, siihen aikaan itsestäänselvyys. Ylioppilaita oli harvassa. Esimerkiksi armeijassa olin Uudenmaan Rakuunapataljoonan tukieskadroonan kranaatinheitinjoukkueen ainoa ylioppilas.

Yliopistoon tulossanikin oli historian siipien havinaa. Sain opintokirjani sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä piinatun rehtorimme Edwin Linkomiehen kädestä. Olin päässyt etuoikeutettujen joukkoon.

Osakuntamme laulukirjassa on herkkä ja minua syvästi koskettava Teinilaulu. Sen on sanoittanut viipurilaislähtöinen runoilija, filosofian tohtori Unto Kupiainen ja säveltänyt edesmennyt pukkiritariveljeni, suurlähettiläs Martti Lintulahti.

”Pojat, tenttiin emme me ehtineet kera veljien uurastaneitten. Meill’ eivät laakerit lehtineet akateemisten seppeleitten”. Ja toinen säkeistö tarkentaa: ”Me saavuimme kerran Helsinkiin hyvin nuorina, voittoisina. Pian palattais taas, niin päätettiin, joka ainoa maisterina. Muut tulivat silloin ja tekivät niin, me jäimme jäljelle Helsinkiin”.

Minulla oli osakunnassa ’viis virkaa ja kuus nälkää’, lisäksi tein jo erilaisia pätkätöitä ja viihteelläkin viihdyttiin. Akateemiset laakerinlehdet alkoivat lakastua. Onneksi olin Wiipurilaisessa Osakunnassa! Sen kautta urkeni elämänura.

Elokuvahistorian tietokanta Elonet kertoo, että kun Tuntematonta sotilasta kuvattiin vuonna 1955, kuvauksiin palkattiin parisataa näytelmäharrastuksistaan tunnetun Wiipurilaisen Osakunnan jäsentä. Rokkaa näytteli agronomi Reino Tolvanen ja valkoturkkista vänrikkiä ylioppilas, sittemmin filosofian tohtori Erkki Häsänen. Molemmat pukkiritariveljiämme.

Tuntemattoman teosta on pukkiveli Kari Uusitalo kirjoittanut kuvauksen osakuntamme historiikkiin ”Myrskyn silmässä”, ja elokuvassa mukana ollut pukkiveli Jorma Nerkko esitelmöi aiheesta täällä neljä vuotta sitten.

Wiolaisten esiintymisperinne jatkui 1960-luvulla ja siinä imussa pääsin minäkin silloisen Suomen Television viihdeohjelmiin avustajaksi ja sitä tietä uutisiin niin, että nykyisin voin esitellä itseni:

”Hyvää iltaa! Olen Arvi Lind Ylen elävästä arkistosta”.

Osakuntaa saan kiittää myös siitä, että minut otettiin vuonna 1971 Pukkiritarikuntaan.

500-vuotispamauksessa vuonna 1995 sain pitää pamaussaarnan ja silloin sanoin näin: ”Viipurilainen suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus tulvivat vastaan, kun pääsin jäseneksi Pukkiritarikuntaan. Siellä olen saanut tutustua viehättäviin ihmisiin. Monen nimeen täytyy tosin liittää jo sana vainaja. Vanhojen kohdalla marssijärjestys on luonnollinen, mutta paljon on jo omanikäisiäkin Suurmestarin seurueeseen siirtyneitä: Oinosen Olli -vainaa, Tyynilän Jaska -vainaa, Ahlqvistin Matti -vainaa, Vilhun Seppo -vainaa.

Näitä veijareita muistellessa hymmyilyttää - niin kuin viipurilainen sanoisi”. Tuohon kohta kahdenkymmenen vuoden takaiseen ”nuorten miesten” listaan täytyy liittää ainakin hyvä kaverini, pukkiveli Markku Suoknuuti -vainaa.

Toisen sijaissuurmestarimme Tauno Nurmelan ansiot kaikki tietävät, mutta tässä pari omaa muistikuvaa hänestä. Oli ilo päästä tässä joukossa Taatan kaveriksi ja tutustua tähän maanmainioon yliopistomieheen ja akateemikkoon. Vuonna 1907 syntynyt pukkiveli Nurmela oli kauppiaan poika Lappeen Simolasta ja sieltä hänet lähetettiin oppikouluun Viipuriin. Taata kertoi meille ranskalaisuutta käsitelleessä esityksessään vuonna 1984, että Viipurissa tuli sitten paikallinen poika tekemään tuttavuutta ja kysyi, ett lähet sie pajusanttii? No mie sanoin, et lähehä mie pajusanttii, vaik en tietäntkää, mikä se ol. Kävi ilmi, että pajusantti oli eräänlainen karuselli, jossa pylvään päähän kiinnitetyssä narussa roikkumalla loikittiin pitkiä jättiläisen askelia – ranskaksi pas de geant (padözheaan)!

Taatan leppoisuutta ja vaatimattomuutta kuvaa seuraava vuoropuhelu. Pukkiveli Olli Oinonen sattui osakunnan juhlassa Taatan kanssa samalle kourulle ja siinä hemputellessaan kysyi, et minkäs alan miehii sie oot? Taata vastasi, et mie oon rehtorina tuol Turun puoles. Olli innostui: ”Sithä myö ollaa kollegoit, ku mie näät opetan historiaa tuol Myllypuro yhteiskoulus!”

Toinen vanha pukki, jota muistelen lämpimästi oli viipurilainen liikemies Sävel Rantanen, jonka valkoinen paita nostettiin vuonna 1941 Viipurin takaisinvaltaamisen jälkeen Viipurin linnan tornin salkoon punalipun tilalle. Pukkiveli Rantanen itse piti meille aiheesta esitelmän vuonna 1977.

Yli kolmenkymmenen vuoden ikäerosta huolimatta hän kohteli minua veljellisesti. Kyselin kerran pukkien kokouksessa hänen vointiaan ja Sävel sanoi, että mie oon vähä sairastelt ja joha mie joutasin täst kuolemaakii ja siit miul o miel hyvä, et on tult tehtyy tuota syntii.

Pukkiveli Simo Kärävä oli ylennyt Kansallis-Osake-Pankin johtokuntaan ja autteli osakuntalaisia raha-asioissa. Simpalle ikikiitokset sinne taivaanpankolle köyhän toimittajan ensimmäisestä asuntolainasta!

Simo Kärävä oli mukana jo vuonna 1953 vietettyjen osakunnan 300-vuotisjuhlien järjestelyissä ja on kirjoittanut niistä mainion selostuksen osakuntamme historiikkiin ”Myrskyn silmässä”. Juhlia vietettiin silloin viidentenä maaliskuuta, eli ne osuivat samalle päivälle, jolloin Neuvostoliiton hirmuhallitsija Josif Stalin kuoli.

Hyvät ystävät, toistan tässä Simon kertoman kulttuurikaskun kuudenkymmenen vuoden takaa.

Osakunnan 300-vuotisjuhlien juhlaneuvoston puheenjohtajaksi oli kutsuttu Suomen Akatemian esimies, vuonna 1945 kemian Nobel-palkinnon saanut, professori Artturi Ilmari Virtanen. Hän puhui yliopiston juhlasalissa pidetyssä pääjuhlassa.

Ohjelma alkoi Alla marcia -osalla Karelia-sarjasta, jonka Jean Sibelius oli osakuntamme tilauksesta säveltänyt 1893 ensimmäiseen Karelia-juhlaan. Toinen Karelia-juhlahan pidettiin 1963. Siinä sain itse olla mukana kuvaelmassa.

Professori Virtasen puheen pääteema olivat vapauden periaate ja merkitys. ”Karjalan heimon kohtaloissa näkyy erityisen selvänä, miten raskas tie vapauteen saattaa olla ja miten vapaus nopeasti kaikissa suhteissa kohottaa sorretun ja orjuutetun kansan. Äärimmäisenä etuvartijana sillä kannaksella, joka yhdistää Suomen niemen Euraasian mantereeseen, on heimomme joutunut kokemaan ankarampia ja vaihtelevampia kohtaloita kuin mikään muu Suomen heimo. Sen historia on ollut ajoittain niin synkkä, että on näyttänyt siltä, kuin se olisi tuomittu tempautumaan irti kansastamme ja häviämään idän ihmismereen”. Sen jälkeen puhuja ylisti ylioppilasnuorisoa mm. sanomalla, että se on aina ollut vapauden suuri esitaistelija.

Juhlaillalliset tanssiaisineen olivat ravintola Adlonissa. Tilaisuus sai erikoisen käänteen, kun sähköhäiriö sammutti valot ja kynttilöitä alettiin sytytellä. Pimeyden keskeltä pelisalista kuului huudahdus: Stalin on kuollut! Uutinen ja sen aiheuttama kohina levisivät hetkessä kautta koko juhlatilan. Pääpöydässä kuultiin pääjuhlan juhlapuhujan, akateemikko A.I. Virtasen lyhyt kommentti: ”Ei kestänt miu puhettain”.

Virtasen veroinen, jos ei suurempikin, legenda on ensimmäinen sijaissuurmestarimme, yliopiston rehtori, professori Erik Lönnroth. Minulla oli kunnia tavata hänet kerran. Se tapahtui vuonna 1970 hotelli Seurahuoneella pidetyssä Pamaus-juhlassa, jossa sain pitää pamaussaarnan. Seuraavana vuonna ”Vackre Erik” Lönnroth siirtyikin sitten Suurmestarin seurueeseen 88-vuotiaana.

Hän ehti paljon, rakennutti Metsätalon ja Porthanian, oli Mannerheimin ratsastajapatsasvaltuuskunnan puheenjohtaja ja lahjoitti ritarikunnallemme sata ratsastajapatsasmitalia. Metsänarvioinnin professorina hän kehitti puun korkeuden ja läpimitan arviointilaitteet hypsometrin ja dendrometrin, oli taitava viulisti ja vuoden 1918 sisällissodan veteraani, silloin jo 35-vuotias. Hän piti Viipurin valloituksesta esitelmän pukkiritareille vuonna 1966.

Erik Lönnroth oli tietenkin valkoisten puolella, mutta hänen suvulleen lankeaa kunniaa siltä ajalta myös punaisten puolelta. Arvostuksen kohde oli hänen isänsä, Lappeen kirkkoherra, sotarovasti Alfons Lönnroth. Kirkonmiehet eivät halunneet tai uskaltaneet siunata tapettuja punaisia. Poikkeuksen teki rovasti Lönnroth.

Toukokuun alussa 1918 teloitettiin Lappeenrannan linnoituksessa tutkimatta 38 Rutolan sahan työmiestä, joukossa 24-vuotias isoisäni Oskar Sipinen. Vielä minunkin lapsuudessani kerrottiin nöyrän kiitolliseen sävyyn siitä, miten vanha rovasti Lönnroth vaelteli yksin iltaisin joukkohautojen partaalla ja siunasi vainajia.

Kolmas Sijaissuurmetarimme Erkki Saxen on perusviolainen. Hän toimi Wiipurilaisen Osakunnan inspehtorina ennen veljeään Lauria. Heidän isänsä Arno Saxen oli inspehtorina 1940-luvulla, ja veljesten jälkeen tehtävää hoiti vielä samaa sukua oleva pukkiveljemme Eero Saksela. Eipä ole suotta WiO:a kutsuttu Saxenien osakunnaksi.

Pukkiveljet ovat vuosien varrella olleet otsikoissa, milloin hyvässä, milloin pahassa.

Helsingin poliisimestari, entinen Koiviston nimismies, pukkiveli Veikko Hietalahti oli minulle aina ystävällinen, vaikka olikin tiedotuskielteinen. Hänen mielestään toimittajat olivat turhaa sakkia ja vain haittasivat viranomaisten työtä. Syy nurjaan suhtautumiseen saattoi olla Helsingin poliisin kovista otteista kesällä 1970 Persian shaahin vastaisissa mielenosoituksissa syntynyt kohu ja sitä seuranneet poliisimestari Hietalahden potkut. Mukana lensi pihalle parikymmentä muutakin päällikköä. Poliisin kovakouraisuudesta suuttuneen presidentin Urho Kekkosen antama asetus ylimmän poliisijohdon eläkeiän alentamisesta jäi historiaan Lex Hietalahtena.

Pitkäaikainen työtoverini, televisiouutisten pioneeri, pukkiveli Jussi Suomalainen oli otettu Pukkiritarikuntaan vuonna 1967. Hän sai kerran tuta Veikko Hietalahden toimittajavihamielisyyden. Veikko käytti joskus asemaansa osakuntaystäviensä hyväksi. Hän saattoi estää kaljanmyyntiratsioiden tekemisen WiO:on, jatkaa Pukkien istunnossa ravintolan aukioloaikaa tai tarjota pukeille kotikyydin mustallamaijalla. Kerran oli tällainen kyyti lähdössä, taisi olla ravintola Motista, ja Jussikin alkoi könytä maijan perälle. Silloin Veikko ärjäisi, että toimittajia ei poliisiautolla kuskata, ja niin jäi Jussi-ressukka jalkamieheksi.

Jussi Suomalainen oli hyväntahtoinen, sivistynyt ja kielitaitoinen lehtimies. Hän lähti 1944 sotaan Lappeenrannan lyseon lukiolaisena ja osallistui mm. Kotkan ilmapuolustukseen. Sotilaspassin mukaan hänen erikoiskoulutuksensa oli enteellisesti radiomittauslaitteiden asentaja.

Kirjoitettuaan ylioppilaaksi 1947 hän opiskeli sekä valtiotieteitä että liikuntatiedettä ja valmistui voimistelunopettajaksi vanhalta Jumpalta. Jussihan oli myös maailmanluokan mäkihyppääjä ja toimi valmentajana Italiassa.

Journalistin ura alkoi 50-luvulla Uudessa Suomessa ja televisioon Jussi tuli entisen Tesvision kautta 1961. Hän oli maamme ensimmäisiä uutisankkureita. Jussista itsestään tuli uutinen heinäkuussa 1953, kun hän ui Neuvostoliiton vuokra-alueelle Porkkalaan ja joutui ”sotavangiksi”.

Tämän kansainvälisen selkkauksen lähtökohtana oli harmiton humalaisten päähänpisto. Jussi kertoi minulle, että hän oli ollut kollegansa, urheilutoimittaja ”Vehon” eli Veijo-Lassi Holopaisen kanssa pitkällä lounaalla – muistaakseni Kaivohuoneella – ja päättänyt lähteä kaverin mökille Kirkkonummelle saunomaan. Matkalla veitikat pulahtivat uimaan. Kapean salmen vastarannalla he törmäsivät puna-armeijan vartiomieheen, joka pistin tanassa pidätti heidät. Kelteisillään olleet uimarit saivat asukseen pelkän venäläisen sotilasmanttelin ja heidät teljettiin perunakellariin. Neljä päivää kestäneiden tiukkojen kuulustelujen jälkeen seikkailijat luovutettiin suomalaisille rajavartioille.

Pukkien siunaus on se, että täällä sukupolvet saavat lyödä kättä toisilleen, ja kaiken hyvän jatkuminenhan on nuorissa, juuri teissä omia lapsiani nuoremmissa veljissä. Itse tulin mukaan kolmekymppisenä. Vanhin poikani oli syntynyt 1968. Käsi ylös, kuinka moni on syntynyt sen jälkeen? Aplodit nuorille pukeille! Meitä yhdistävät viipurilainen suvaitsevaisuus ja hyväntahtoinen huumori.

Pukkius voi olla myös geneettistä. Sitä todistavat joukkomme isä-poika- ja veljesparit. Isiä ja poikia on puolentusinaa: Kivi-Koskiset, Rautvuoret, Nikuset, Voipiot, Riikoset, ja veljespareista päällimmäisenä tulevat mieleen Kärävät, Simo ja Lauri, joista pikkuveli Lauri oli perustajajäseniämme ja ehti toimia hallituksemme puheenjohtajana huikeat 43 vuotta.

Pukkiveljemme Kalle Parkkulainen oli urologi, joka lääkäreitä kouluttaessaan aloitti luentonsa tieteenalansa perussäännöllä: ”Kuse pittää virrata vappaast”. Tähän esitykseen pääsi vähän samoja piirteitä, mutta nyt on pantava tappi kiinni.

Meitä ritariksi lyötyjä on tähän mennessä 193. Kukaan ritareista, niin tässä salissa kuin Suurmestarinkin seurueessa, jonka nimeä en ole maininnut, ei saa loukkaantua, sillä voin vakuuttaa, että jokaisella pukkiveljellä on hellä paikka sydämessäni.