Wiipurilainen Osakunta on ollut minulle kuin toinen koti. Mielessä ailahtaa lämpimästi, kun muistelen tuloani Helsingin yliopistoon ja Wiipurilaiseen Osakuntaan syksyllä 1962.

WiO:n huoneisto oli silloin Uudessa ylioppilastalossa. Osakunnan tiloista henki vastaan turvallinen tuulahdus kotiseudusta. Siellä olivat jo odottamassa koulu- ja armeija-aikaiset tuttavat, ja sinne tulivat tutut kaakonkulman lehdet Etelä-Saimaa ja Ylä-Vuoksi. Kodikkuutta lisäsivät vanhan Marin, Hilma Peipon, voileivät, joita ostettiin hänen tiskiltään.

Erityisen hyvilläni olin uudesta elämänvaiheesta, sillä minun kohdallani opintielle pääsy oli ollut hiuskarvan varassa. Kotikauppalassani Lauritsalassa ei ollut ennen 1950-luvun taitetta oppikoulua. Lauritsalan yhteiskoulu perustettiin kannatusyhdistyksen voimin syksyllä 1953.

Olin käynyt jo kansakoulun läpi – kuusi vuotta – menossa jatkokouluun ja sitä myöten töihin Kaukaan tehtaalle. Pääsykokeet olivat syksyllä. Menin yrittämään ja minut hyväksyttiin.

Koulunkäynti ei ollut, varsinkaan huipulle asti, siihen aikaan itsestäänselvyys. Ylioppilaita oli harvassa. Esimerkiksi armeijassa olin Uudenmaan Rakuunapataljoonan tukieskadroonan kranaatinheitinjoukkueen ainoa ylioppilas. Tänä keväänä kirjoittava tyttärentyttäreni on niiden 42-tuhannen abiturientin joukossa, jotka kirjoittavat ylioppilaaksi 60-tuhannen syntyneen ikäluokasta.

Yliopistoon tulossanikin oli historian siipien havinaa. Sain opintokirjani sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä piinatun rehtorimme Edwin Linkomiehen kädestä. Tie akateemisuuteen oli auki. Olin päässyt etuoikeutettujen joukkoon. Olin saanut mahdollisuuden. Osasinko käyttää sen?

Osakuntamme laulukirjassa on herkkä ja minua syvästi koskettava Teinilaulu. Sen on sanoittanut viipurilaislähtöinen runoilija, filosofian tohtori Unto Kupiainen ja säveltänyt edesmennyt pukkiritariveljeni, suurlähettiläs Martti Lintulahti. Laulussa on naurua kyynelten läpi.

”Pojat, tenttiin emme me ehtineet kera veljien uurastaneitten. Meill’ eivät laakerit lehtineet akateemisten seppeleitten”. Ja toinen säkeistö tarkentaa: ”Me saavuimme kerran Helsinkiin hyvin nuorina, voittoisina. Pian palattais taas, niin päätettiin, joka ainoa maisterina. Muut tulivat silloin ja tekivät niin, me jäimme jäljelle Helsinkiin”.

Minulla oli osakunnassa ’viis virkaa ja kuus nälkää’, lisäksi tein jo erilaisia pätkätöitä ja viihteelläkin viihdyttiin. Akateemiset laakerinlehdet alkoivat lakastua. Onneksi olin Wiipurilaisessa Osakunnassa! Sen kautta urkeni elämänura.

Elokuvahistorian tietokanta Elonet kertoo, että kun Tuntematonta sotilasta kuvattiin vuonna 1955, kuvauksiin palkattiin parisataa näytelmäharrastuksistaan tunnetun Wiipurilaisen Osakunnan jäsentä. Rokkaa näytteli agronomi Reino Tolvanen ja valkoturkkista vänrikkiä ylioppilas, sittemmin filosofian tohtori Erkki Häsänen. Molemmat pukkiritariveljiäni.

Wiolaisten esiintymisperinne jatkui vielä 1960-luvullakin. Meitä otettiin silloisen Suomen Television viihdeohjelmiin avustajiksi. Niin sain jalkani Pasilan ovenrakoon ja nykyisin voin esitellä itseni:

”Hyvää iltaa! Olen Arvi Lind Ylen elävästä arkistosta”.

Osakuntaa saan kiittää myös siitä, että minut otettiin vuonna 1971 Pukkiritarikuntaan. Se oli ihmissuhteiden onnela. Sijaissuurmestarimme, akateemikko Tauno Nurmelan ansiot kaikki tietävät, ja tyydynkin tässä vain toteamaan, että oli upeaa tuntea olevansa Taatan kaveri.

Toinen pukki, jota muistelen lämpimästi oli viipurilainen liikemies Sävel Rantanen, jonka valkoinen paita nostettiin jatkosodassa Viipurin takaisinvaltaamisen jälkeen Viipurin linnan tornin salkoon punalipun tilalle. Yli kolmenkymmenen vuoden ikäerosta huolimatta hän kohteli minua veljellisesti. Kyselin kerran pukkien kokouksessa hänen vointiaan ja Sävel sanoi, että mie oon vähä sairastelt ja joha mie joutasin täst kuolemaakii ja siit miul o miel hyvä, et on tult tehtyy tuota syntii.

Pukkiveli Simo Kärävä oli ylennyt Kansallis-Osake-Pankin johtokuntaan ja autteli osakuntalaisia raha-asioissa. Simpalle ikikiitokset sinne taivaanpankolle köyhän toimittajan ensimmäisestä asuntolainasta!

Simo Kärävä oli mukana jo vuonna 1953 vietettyjen osakunnan 300-vuotisjuhlien järjestelyissä ja on kirjoittanut niistä mainion selostuksen osakuntamme historiikkiin ”Myrskyn silmässä”. Juhlia vietettiin silloin viidentenä maaliskuuta, eli ne osuivat samalle päivälle, jolloin Neuvostoliiton hirmuhallitsija Josif Stalin kuoli.

Hyvät ystävät, sallikaa minun toistaa osa Simon tarinasta, sillä se sisältää kulttuurikaskun kuudenkymmenen vuoden takaa.

Osakunnan 300-vuotisjuhlien juhlaneuvoston puheenjohtajaksi oli kutsuttu Suomen Akatemian esimies, vuonna 1945 kemian Nobel-palkinnon saanut, professori Artturi Ilmari Virtanen. Hän puhui yliopiston juhlasalissa pidetyssä pääjuhlassa.

Ohjelma alkoi Alla marcia -osalla Karelia-sarjasta, jonka Jean Sibelius oli osakuntamme tilauksesta säveltänyt 1893 ensimmäiseen Karelia-juhlaan. Toinen Karelia-juhlahan pidettiin 1963. Siinä sain itse olla mukana kuvaelmassa.

Professori Virtasen puheen pääteema olivat vapauden periaate ja merkitys. ”Karjalan heimon kohtaloissa näkyy erityisen selvänä, miten raskas tie vapauteen saattaa olla ja miten vapaus nopeasti kaikissa suhteissa kohottaa sorretun ja orjuutetun kansan. Äärimmäisenä etuvartijana sillä kannaksella, joka yhdistää Suomen niemen Euraasian mantereeseen, on heimomme joutunut kokemaan ankarampia ja vaihtelevampia kohtaloita kuin mikään muu Suomen heimo. Sen historia on ollut ajoittain niin synkkä, että on näyttänyt siltä, kuin se olisi tuomittu tempautumaan irti kansastamme ja häviämään idän ihmismereen”. Sen jälkeen puhuja ylisti ylioppilasnuorisoa mm. sanomalla, että se on aina ollut vapauden suuri esitaistelija. Uskaliasta puhetta siihen aikaan.

Juhlaillalliset tanssiaisineen olivat ravintola Adlonissa. Tilaisuus sai erikoisen käänteen, kun sähköhäiriö sammutti valot ja kynttilöitä alettiin sytytellä. Pimeyden keskeltä pelisalista kuului huudahdus: Stalin on kuollut! Uutinen ja sen aiheuttama kohina levisivät hetkessä kautta koko juhlatilan. Pääpöydässä kuultiin pääjuhlan juhlapuhujan, akateemikko A.I. Virtasen lyhyt kommentti: ”Ei kestänt miu puhettain”.

Virtasta en muista koskaan tavanneeni, mutta toisen WiO:n ystäviin kuuluvan merkkihenkilön tapaamisen muistan. Se tapahtui Lallukan taiteilijakodin ovenraossa. Sain hakea maailmankuululta taidegraafikolta Aukusti Tuhkalta hänen lahjoittamiaan litografioita, joita myymällä keräsimme rahaa karjalaispohjalaisen ylioppilasasuntolamme, Mäkelänrinne viiden, rakentamiseen. Siellä minäkin sain asua neljä vuotta.

Osakunta-askareet antoivat oppia sosiaalisuuteen ja käytännön asioiden hoitamiseen, kuten tilaisuuksien järjestämiseen, mutta akateemisuuteni jäi ohueksi.

Tosin pelkät ylioppilaatkin ovat pärjänneet elämässä taipumustensa ja lahjojensa mukaan, kuten esimerkiksi filosofian ylioppilas Aleksis Kivi, luonnontieteen ylioppilas Frans Emil Sillanpää tai lakitieteen ylioppilas Jean Sibelius.

Oman alani huippu yliopistopudokkaista lienee maailman tunnetuin ja arvostetuin tv-uutistenlukija Walter Cronkite. Tästä amerikkalaisen CBS-yhtiön legendasta sanotaan ansioluettelossa, että ”he attended the university of Texas”, mikä hienotunteisesti kertoo sen, että hän notkui aikansa yliopistolla, mutta ei valmistunut.

En uskalla verrata itseäni kehenkään merkkihenkilöön, mutta onnea on ollut matkassa niin, että neljänkymmenen vuoden työura Yleisradiossa ja äidinkielen harrastaminen veivät minut kahdeksitoista vuodeksi Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen suomen kielen lautakuntaan ja antoivat kahdeksan yliopiston toimeenmääräyskirjeen tilapäiseksi tuntiopettajaksi ja luennoitsijaksi. Ja missäpä muussa kuin uutistoimittajan ammatissa olisin päässyt seuraamaan ruumiinavauksia patologian laitoksella, lentämään taitolentoa Ilmavoimien harjoitushävittäjällä ja väistelemään miinoja ja käärmeitä Siinain autiomaassa.

Summa summarum.

Rakkaat nuoret, käyttäkää etuoikeutenne ja lukekaa itsenne valmiiksi! Minä, jos kuka, tiedän, että kesken jääneet opinnot ovat trauma hautaan asti.

Jos kuitenkin käy niin kuin Teinilaulussa lauletaan: ”Moni meistä jo tahtonut mukaan ois, mutt’ nousta ja nostaa kättään ei jaksanut heikko ja herkkä mies, joka elämän riemut jo tarkkaan ties” eli jos loppututkinto jää saavuttamatta, niin eihän sekään maailmanloppu ole.

Lopuksi haluan onnitella juhlivaa osakuntaani ja kiittää nöyrästi minulle suodusta kunniajäsenyydestä! Se on ikäcivikselle uskomattoman upea huomionosoitus.