Nykynuorison on vaikea kuvitella, miten erilaista opiskelu ja elämä ylipäätään oli 1980-luvun Suomessa. Uskon kuitenkin, että nykyiset opiskelijat käyvät läpi osin samanlaisia vaiheita kuin minä tuolloin. Päällimmäisenä minulla on edelleen mielessä tunne, kun pikkuhiljaa opin yliopisto-opintojen myötä uskomaan, että oikeastaan mikä tahansa on mahdollista. Tulin yliopistoon pienen teollisuuskaupungin työläisperheen tyttönä, vähän arkanakin, ihmetellen, että millaistahan täällä on ja osaanko olla mitenkään oikealla tavalla. Sitten kun huomasin, että yliopistossa voi oikeasti olla sellainen kuin on, niin se oli vapauttavaa ja voimaannuttavaa. Se liittyi toki nuoruuteen ylipäätään, mutta siihen vahvasti vaikutti yliopiston ilmapiiri. Toivon, että yliopistossa on vieläkin sellainen ilmapiiri, jossa opiskelijat tuntevat, että tie on auki kaikkiin suuntiin.

Merkittävin ulko-opinnollinen hetki opintojen aikana minulle oli herra Lehikoisen tapaaminen Porthanian kuppilassa. Sitä ennen olin opiskellut todella ahkerasti. Sitten kurssien suorittamisen tahti hiipui aivan mitättömäksi, mutta siitä kohtaamisesta seurasi sellaista sisältöä elämään, jota ei olisi opiskelemalla eikä ostamalla saanut.

Muistelen iloisena myös juhlahumuisia hetkiä ainejärjestössä. Erityisesti sitä kertaa, kun näyttelimme jossain juhlassa Shakespearen tragedioita mm. Macbethiä. Sain olla yksi kolmesta noidasta – loistava rooli minulle.